Jouluaatto

Siellä Melbournessa...siellä Kiinan Dalianissa. Teitä kaikkia rakkaita kaipasimme täällä. Vasta jouluaattoaamuna oli maa valkoinen tänä vuonna.

Aamusella kävimme ukin haudalla. Äiti käveli niin reippaasti, ettei aikoihin ole.

Ritu-muori varustaa Eetu-tontun ja tekee viime hetken tarkistusta ennen aattoillan rundia kilttien lasten luo.

Martta-isomummi on ylpeä.

Aattoilta hämärtyy...

Neljättä polvea

päämummo jaksoi nauttia tohinasta  

Hyvää ja iloista joulua kaikille!

Kurpitsakeitto kookosmaidon ja kaffirlimetinlehtien kera

Rakastan kurpitsoita. Suosikkini on spaghettikurpitsa, joita ensi kesänä aion kasvattaa.
Kurpitsa on siitä ihana rönsy, että se on niin kauniin näköinen levittäessään kauniita lehtiään ympäriinsä.Vähän harmittaa, kun niitä rönsyjä on pakko katkaista, että ravintoa riittäisi muutamalle kurpitsalle. Ensi vuonna myös kokeilen italialaiseen tapaan kurpitsankukkien friteerausta.


Kurpitsakeitto kookosmaidon ja kaffirlimetinlehtien kera

noin neljännes isosta kurpitsasta, ehkä 1-1,5 kg
3-4 porkkanaa
2 isohkoa sipulia
5-6 valkosipulin kynttä
n. 70 g inkivääriä tahi sellainen noin 4-5 cm pala
suolaa
muutama maustepippuri
1-2 tl curryjauhetta
(chilijauhetta tai pari tuoretta chiliä maun mukaan)

1 purkki kookosmaitoa
4-5 kaffirlimen puolikasta lehteä tai 2-3 kokonaista, kuivattua

Kaikki vaan kattilaan pilkottuna paloina (ei kannata tässä hienostella, koska keitto soseutetaan) paitsi kookosmaito ja kaffirlimetinlehdet. Keitä pehmeiksi
ja soseuta vaikka sauvasekoittimella.

Lisää kaffirlimetinlehdet ja kookosmaito. Kiehauta.
Tarkista maku.

Niin helppo! Määrät ovat aika joustavia. Kaffirlimetinlehtiä saa Pirkka-merkillä pussin alle eurolla.
Santa Maria merkillä yli 3 euroa. Ai että yllätyin, kun löysin niitä meidän kaupasta. Olen tuonut pienen kaffirlimettipuun Melbournesta, kun niin pidän siitä ja ajattelin, että täällä sisämaassa ei niitä saa kuivattunakaan. Kunhan vielä saisi laksa-keiton maustepohjan. Ei ole vielä tullut vastaan. Aasialaiset maustesekoitukset, chutneyt, soppa-ainekset senkun lisääntyvät kaupoissa, täälläkin maaseuutukaupungissa.

Tankki-Aaroni

Ok, jotkut kutsuvat minua hyväksikin kokiksi, mutta murenee se maine helposti. Aamupuurosta selvisin pienellä suolan lisäyksellä aamusella, mutta lounas olikin jo eri juttu.

- Tää on ihan tankki-aaronia. Äiti siirtyy kesken ruokailun muussikattilalle ja alkaa kehitellä korjaustoimenpidettä.

Onneksi olen selän takana, sillä naurussa on pidättelemistä. En halunnut äitiä loukata. Onko tankki-aaronimuussi moite minulle vai muussille? Hän etenee, siirtää tankki-aaronin kulhoon, kiehauttaa lisää maitoa, pyytää instrumenttia, sitä vanhaa vispilää. Kaataa muussin takaisin kattilaan ja ryhtyy tarmokkaaseen vispaukseen.

Maistoin sitä mummonmuussiliisteriä puoli teelusikallista. Osaan vielä varmaankin tehdä oikeaa muussia kuten aina ennen.

Äidillä on ollut varalla sitä kuuluisaa mummon muussia kaapissa. Nyt tuli äidille mieleen sen tekeminen lohen seuraksi. Luulin osaavani kaadella jauhetta pussista, ja tein mielestäni ihan ohjeen mukaan. Tuli tankki-aaronia.

Muussista, siitä oikeasta puheen ollen, olemme Raijan kanssa käyneet läpi tehdäänkö muussi kiehuvaan maitoon, lämpimään vai kenties kylmään. Mihin koulukuntaan kuulut? Minä ja äiti olemme ehdottomasti keitetyn maidon puolella.

Paa se kapusta tuohon vetteen

Äiti neuvoo lastaan, aina. Mutta jos kysyn perinteisen perunalaatikon ohjetta saadakseni muistiin äidin version siitä , "pitäshä siun osata".

Äiti keittää aamulla neljän viljan puuron aina itse tarkalla rutiinilla mukaanlukien miten kapusta pannaan vetteen kun puuro on keitetty. Minun puuroni on joko liian vetistä, tönkköä,suolatonta tai hauduttamatonta. Ja puuron pitää olla Nallen neljän viljan puuroa. Hyvää puuro on, mutta en välttämättä keittäisi puuroa joka aamu. Ottaisin vaikka jugurttia mustikoiden kanssa.

Tänä aamuna puuro ei ollutkaan valmista alas tullessani. "Mihin se on kattilan vieny". Se kulkee meillä usein ympäriinsä, milloin se on työntänyt kattilankannen väärään paikkaan, tiputtanut jauhoja lattialle, jättänyt ulkovalot, hävittänyt päivän lehden. Kuka lie tuo Se-niminen. Osuva lyhenne sattumoisin!
Se kuitenkin kurkkasi kattilakaappiin, niin siinähän pikkuinen tuttu mustakylkinen puurokattila oli kallellaan muiden pikkukattiloiden päällä. Ne muut eivät nimittäin ole puurokattiloita, eivätkä sellaiseksi kelvanneet.

"Enkä mie aamulla huoli leipää". Keitin puuron, siitä tuli tällä kertaa hyvää, paitsi että se oli suolatonta ja sitä oli liian paljon.

Äidin tutut rutiinit tiukentuvat iän myötä, parikymppisestä elämä on ollut koti. Itse en ole rutiini-ihminen sitten millään. Joskus toivoisin olevani enemmän. Koetan alakerrassa pitää kaikki oikeilla paikoillaan, enkä tuo omia tavaroitani sekoittamaan. Kun äiti on asunut 56 vuotta samassa kodissa, ovat rutiinit ja asetelmat enemmän kuin vakiintuneet.

Muistakaa rakkaat lapseni sitten kun nyt sanon, että ehkä minustakin tulee vanhettuani jotain samanlaista. Ei kuitenkaan, en usko, voi olla että oman vanhuuteni on aika erilainen. Ne piirteet, jotka ihmisellä ovat tunnusomaisia, korostuvat ja lapsenmielikin siinä lisääntyy. Olin ihan vähän hyvilläni, kun kuulin, että äiti oli neuvonut miniäänsäkin lattian pesussa poissa ollessani. Se ei olekaan ihan aina minä!

Kun sitten kysyin, ottaako äiti lounaaksi tekemääni kurpitsaporkkanakeittoa, oli vastaus napakka ei.
Kurpitsa olikin kesän satoa, kellarissa mukavasti köllötellyt ja hyvin säilynyt jättikurpitsa. Tein mietoa keittoa ja toista lajia kokeilin lisäämällä mausteita ja kookosmaitoa sekä kaffirlimen lehtiä. Siitä tuli erityisen hyvää. Se täytyy kirjoittaa muistiin Aishalle Melbourneen, että saa luomuvihanneslaatikossa tulevat kurpitsat hyvään käyttöön. Minusta kurpitsa on tosi hyvää, uunissa paahdettuna tai kurpitsapiirakkana. Sitäkin teen pakkaaseen laittamastani pureesta. Mutta reseptit kohta eri postauksessa.

Ruoho vihertää, vähiset lumet ovat sulaneet, eikä valkeaa joulua luvata. Illalla Saimaaseen, opettelenkin puhumaan nyt talviuinnista, kun sitä avantoa ei ole tullut. Vesi nyt on juuri niin kylmää kuin avannossakin, kun lämpöasteet keikkuvat joka päivä nollan tietämissä. Samaan hengenvetoon sataa lunta, räntää tai vettä. Joinain aamuina vesipöntöt ovat olleet jäässä. Saimaa ei ihan niin nopeasti jäädy.

Ah, vielä äidin tuore kommentti talviuintiin, vuorossa 3799 kommentti sen vaaroista ja tarpeellisuudesta joko sinne lähtiessäni, sieltä tullessani tai muuten vaan.

- Olisi se uimahallilla paljon hyödyllisempää käyvä kuin siellä kylmissä vesissä pimmeessä läträämässä.

Siitä vanhenemisesta....joulua odotellessa

Huomaan, että kolmen kuukauden poissaolon aikana äidin voimat ovat huomattavasti heikenneet. Viime talvena en saanut houkuttelemallakaan äitiä ottamaan käsikynkästä talvikeleillä vaan se oli "kyl mie ite".

Nyt äiti melkein vihastuu kun en ota heti käskynkkään. Kävimme joulumarkkinoilla, mutta kesken kaiken äidille tuli huimauksen tunnetta ja piti pitää kiirettä takaisin kotiin. Yöllä kävin katsomassa pari kertaa, että kaikki on hyvin. Seuraavana päivänä puna palasi takaisin poskille, ja olo tuntui paremmalta, mutta kuitenkin omin sanoin "ei tää nyt ennää elämää oo". Ikäisekseen pitkään terveenä pysyneen äidin on vaikea hyväksyä voimien väheneminen. Katselin Pressa Manun liikkumista  (kohdassa 2 tuntia 40 minuttia alusta tulevat kaikki entiset presidenttiparit mukaan) itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Saman ikäisiä ovat äiti ja Manu. Molemmilla on vielä hoksottimet aika lailla terävät ja muisti pelaa, mutta fyysinen olemus tuntuu samalla tavalla haurastuneen ja liikkuminen samoin takeltelee. Rouva Tellervo otti aina nopeasti miehensä käsipuolesta kiinni.

Ja menepäs sitten tytär vakuuttelemaan, että tuskin kannattaa lähteä polille lääkäriä odottelemaan, kun jo olo on kohentunut, verenpainekin oli 143/90, pulssi 53. Vasta 2 viikkoa sitten äiti kävi ylilääkäri Elja Revon määräämissä kokeissa, jotka kaikki hyvin. Sen takia Revon seuraava aika on vasta maaliskuulla. Repo ensisijaisesti hoitaa äidin tilaa liian paksun veren suhteen, mutta tietysti aika tarkkaan katsoo kokonaistilannetta. Äiti vain ei uskalla kysellä itse mitään lääkäriltään. Se on sellaista vanhan ajan lääkärin auktoriteetin kunnioittamista. Ja äiti suuttu minulle, jos ollessani mukana kysyn jotain. Niinpä pitää keskustella äidin kanssa etukäteen kun maaliskuussa menemme vastaanotolle, että voisin kysyäkin jotain relevanttia asiaa.

Marevan-arvotkin ovat nyt pysyneet hyvissä rajoissa (flimmeritilanteen takia) ja verikokeet sen tarkistamiseksi on otettu 4 viikon välein.

Sen verran antoi äiti periksi tänään, että ei lähtenyt kauppareissulle. Onhan se hyvä että on jaksanut käydä kaupassa, nojailee ostoskärryyn ja kaivattaa minulla viimeisenkin lanttupussin valitakseen juuri mieleisen kokoiset lantut.

No, laatikot tein jo pakkaseen. Äiti tuli avustamaan piirakoiden teossa, istuen rypytti pellille laittamani kuoret täytteineen. Äiti vielä halusi olla osallisena "autoin minäkin". Viime vuonna teimme vielä tasaveroisena piirakkasatsin. Tosin muutama päivä sitten äiti innostui paistamaan vuokaleipää.

Tortut odottavat paistamista, vanhanajan ylikypsän kinkunpalan, alatoopia ja lohta suolakalaksi ostimme joulutorilta. Kantolan piparit ovat parempia kuin omatekoiset äidin mielestä, siis niitä on meillä.

Ellin kanssa teimme piparkakkumökin ja kengurusaaren Valkealassa. Itse teimme taikinankin. Lapset ihmettelivät, että tehdäänkö taikinakin. Nykyisin kiireiset työssä käyvät ihmiset taitavat ostaa taikinan kaupasta.

Kengurusaaren idean sai Elli (neljättä polvea jo) siinä tehdessä ihan itse; olin tuonut  tuliaisena Melbournesta kengurumuotin.

Elli ja Zoe

Oi Elli.

 

Eilen kun tulin tänne Valkealaan lapsenlikaksi, ai ei nyt likka, vaan mummokki olen. Isotäti oikeesti.  Elli 7 v. esitteli minut Iida-kaverilleen ja katselimme

aakkoskortteja Australian eläimistä. Selitin Iidalle kuka oikein olen ja että olen siellä

Australiassa asuvan pikkuvauvan mummo.

 Elli kipaisi huoneeseensa ja toi kauniin rasian.

-Täällä on yllätys.

-Monta kertaa koputan, että rasia aukee?

-No kolme, vastasin.

-Yks kaks kolme.

Ja kansi aukeni kuin aukenikin kolmannella ja Elli veti esiin kuvan.

-Tässä on mun pieni tyttö.

-Se asuu siellä Australiassa.

-Lue se nimi siitä takanta, ojentaa Elli kuvan minulle.

Luin nimen: Zoe Peppi Aleksandra. Kuvan olin antanut Ellille ennen Australian matkalle lähtöä, se oli

se sinihattukuva, ensimmäisenä päivänä otettu.

Elli on otettu pienestä tyttöserkustaan. Kaikki muut serkut ovatkin poikia ja Elliä vanhempia, niin

isän kuin äidin puolelta.

 

Nyt on yhdessä tekemämme lihapullat uunissa, Elli pyöritti ne kaikki itse pellille. Ei siinä kauan hutissut. Nyt on vaikea päättää mitä teemme, askarrella, mennä uimaan, mennä ulos kavereiden kanssa, tehdä piparitaikina huomiseksi, leipoa pullaa. Ehkä ehdimme osan tehdä tänään, huomenna on lauantai ja ehdimme vaikka mitä sitten!

 

Ellin pullat 2010

 

Zoe 4 kk

4 kk ikäinen Zoe on päivä päivältä enemmän kiinnostunut seurustelusta. Haluaa jutella mummon kanssa ja tuijottaa kuvaruutua: mistä se mummon ääni tulee, tuolta, mutta mummoa ei näy!

Mummon pitää hommata skypekamera. Onneksi saan katsella Zoen touhuja. Kädet heiluu vilkkaasti niinkuin ennenkin, pieniä hihkumisia ja kirkaisuja kuulen, ja ihania hymyjä!

Sohvi-kirahvi pysyy jo välillä kädessä. Zoe osaa vetää sitterin soittorasian rinkulasta jo itse.

Aisha-äiti kertoo, ettei pullomaito, vaikka äidin omaa maitoa onkin, enää kelpaa, edes äidiltä. Vain äidin läheisyys ja rintamaito. Aisha miettii, että siirtää kiinteiden ruokien aloittamista vielä.

Zoe on nukkunut jo 10 tunnin unet, parhaimmillaan muuten 6-7 tuntia. Mutta joskus on yö levoton.

Mitat ovat pituus 60 cm ja paino 5,5 kg.

Isovanhemmat Verity ja Andrew olivat vierailulla Adelaidesta ja ottivat nämä kuvat.

Torilla Melbournessa

Ruisleipä

Oikeastaan pyysin Aishaa näyttämään miten linkataan joku oma entinen sivu uuteen kirjoitukseen.
Valitsin ruisleipäsivun siksi, että ajattelin kirjoittaa päivän retkestä South Melbournen Marketiin, eli sisätorille. Yksi ruisjauhos'kki löytyi, 7 dollaria kilo ( noin 5 euroa).

Tutkin nimittäin aina mahdolliset ruisleipätarjonnat. Niitähän saa vain deli-tyyppisistä tai luomukaupoista. Tänään bongasin 7.70 dollaria maksavan leivän, yksi siinä vain oli, South Melbournen torilla.

Omassa lähiluomukaupassa on ruisjauhot kilottain juuri alle 4 edollaria ja 5 kg pussissa 16 dollaria (noin 12 euroa). Hintaerot ovat aika suuret. Ruisjauhot ovat täällä jotain eksoottista superruokaa, jota harva tuntee edes. Kovin harvasta paikasta niitä saakaan, Sydneyssäkin metsästettiin Lisan kanssa 20 kilometrin päästä.

Olen tehnyt jo aika monta satsia reikäleipiä oheisen ohjeen mukaan. Lukijoiden kommentit olisivat tervetulleita; saako ohjeestani selvää. No, ainakin Aisha osaa nyt paistaa itse ruisleivät. Harva niitä Suomessa nykyisin paistelee. Niin, olihan siellä delin hyllyllä Finncrispiä muutama paketti.

Torilla oli puolalainen herkkukauppa, joka erikoistui eurooppalaistyyppisiin makkaroihin. Ostin puolalaisia isoja nakkeja "frankfurters" ja ne olivat Ikean sinapin kanssa ihan oikean makuisia. Venäläisenä mainostettu lenkki on kuulema tietyn suomalaisen sinisen lenkin veroinen.

Kun nyt bongailen uusia tuttavuuksia ruokapuolella, eteen sattui jumina, perunan ja päärynän risteytykseltä näyttävä pallukka.

Aishan herkkuja grillattuja artisokan sydämiä, vuohenmaitojuustoa ja sinihomejuustoa vielä kassiin.
Kalapuodista valitsin lahnan sukuisen kalan "Red Emperor" eli punainen keisari.

Luomukaupasta ostin vielä pähkinöitä ja seesaminsiemeniä dukkahia varten.

Ostokset tehtyäni tapasin vihdoin Tiinan, jonka kanssa olimme vaihtaneet viestejä, mutta nyt tapasimme ensimmäistä kertaa. Tiina minulle tästä torista kertoikin. Jos suomalaista edustaa yksi hapankorppu paketti hyllyllä tököttämässä, italialaisia ja kreikkalaisia erikoisherkkuja oli delit pullollaan. Voihan jauhosäkkikin edustaa suomalaisuutta. Samaan aikaan sattui kauppaan saksalaispoika, jolle selostin sitten ruisleivän tekoa. Tuli myös etsimään ruisjauhoja, kaipasi kunnon leipää ja oli päättänyt ryhtyä jauhojen etsintään. Leivänteko ei niinkään ollut hallussa. Liisa sensijaan oli iloissaan tuomastani leivänjuuresta ja aikoi leiväntekoon hänkin.

Mummon tuntoja joulukuun ensimmäisenä päivänä

Odottelen, että Aisha ja Zoe tulisivat skypeen. Soitin jo, mutta maitotehdas oli käynnissä ja pikkukarhu Zoe ei tykännyt äidin huomiosta muualle, kuten mummon kanssa juttelua.

Ihan tunnen pienen pikkukarhun sylissäni, kun ajattelenkin. Kolme kuukautta intensiivistä yhdessäoloa jatkuu vielä tunteena, että olemme lähekkain, vierekkäin. Vaikka välimatkamme nyt on pitkä, uskon että yhteys säilyy. Ja, olihan kolme kuukautta kerralla paljon enemmän kuin jos olisin mummona vaikka Lappeenrannassa ja näkisin ensimmäistä lapsenlasta päivän, kaksi tai muutaman tunnin kerralla.

Nyt uskon kaikkiin mummojuttuihin; miten hurmaava ja suuri kokemus on saada lapsenlapsi. Mieleen aina piipahtavat ne, joille sellaista ei ole suotu, olihan kaksosten tulo omalla kohdallanikin onnellinen yllätys. Mutta ovathan minulle rakkaita veljeni lapsenlapset, ja pakistanilaisen tuttavaperheeni lapset. Ja monet pikkuiset varmasti kaipaisivat sijaismummoja ja pappoja, sellaiset, joiden isovanhemmat eivät enää ole elossa. Sijaisummoille ja papoille olisi kyllä tarvetta! Muistellaan vaikka nyt tilannetta, aikaa, jolloin isovanhemmat asuivat saman katon alla. Minullekin mummoni tuli hyvin läheiseksi ja tunnen vahvaa yhteyttä Eeva Maria mummooni yhä. Joskus aikaisemmin olen kirjoittanut mummosta tänne blogiini. Nyt vanhemmat ja lapset asuvat kerrostalossa ja käyvät mummoaan katsomassa harvemmin, monissa tapauksissa ja mummot ja papat jäävät etäisemmiksi kuin ennenvanhaan.

Pikkuinen Zoe syntyi keskosena niinkuin äitinsä. Kaikessa siinä on se pienenpieni elämänlanka tiukalla. Siksi ehkä tunne on herkempi. Tuossa tuo nyt on, pieni karhunpentu Zoe, joka päivä kasvaa ja kehittyy mummon silmien edessä! Ilahduin jokaisesta uudesta äännähdyksestä, kiekaisusta, pienen pään liikkeiden määrätietoisuudesta, uudenlaisesta katseesta, joka jo kiinnittyi mummoon, tai Max-koiraan. Ilahduin pienestä kädestä, joka tarrasi mummon kaulaketjuun, tai tyytyväisestä hyrinästä, kun vaippa oli vaihdettu kuivaan. Niin, muistelen kaksosten ensimmäistä vuotta; ei siinä tohinassa ehtinyt jokaista kehitysvaihetta ja ilmettä niin tarkasti ihmettelemään, kun edessä oli 18 maitopullon valmistaminen seuraavalle päivälle ja muutenkin pienten keskosten hoito oli tiivistä käsityötä.

Ilahduin kävelystä, kun rattaissa Zoe protestoi mummon liian hiljaista vauhtia, sitten nukahti. Ilahduin suuresti, kun pikkukarhu kierähti vatsaltaan selälleen kolmekuukautiselle uudella taidollaan. Nämä kaikki tulevat mieleeni, kun täällä nyt kaukana seuraan uusia asioita skypen välityksellä ja iloitsen kaikista uusista asioista, joita äiti kertoo, niinkuin kiinnostuksen leluihin ja niiden tavoittelemisen. Viime kerralla Zoe ihan kirkui ilosta kun jutteli kanssani skypessä, ihan ilakoi! Ja sitten yhtäkkiä tuli pieni kiukku, sitten suurempi: nyt  äiti olisi nälkä!

Eilen naistensaunalla saunakaverini halusivat jakaa kokemukseni; kuinka ollakaan kolmen tunnin saunomisen aikana kävimme sellaisen tuttikeskustelun, että siinä ei jäänyt yhtään asian pientäkään vivahdetta huomioimatta! Ja tietysti kertasimme kaikkien mummojen mummottelutilanteet!

Jääpeittoon valmis Saimaa kyllä houkutteli saunomisen välillä. Vesi oli jo avantokylmää.Tunsin olevani kotona jälleen! Tottakai tämä sosiaalinen puoli saunomisilloissa on toinen ihana syy ajaa Myllysaareen. Käyn välillä pelkästään avannolla päiväsaikaan, joskus siellä sattuu olemaan muitakin uimareita, mutta sen käynnin kokee kyllä pelkästään terveyspulahdukseksi!

kuvat otettu 10.10.2011 Dandenongin retkellä Olindassa, muutama päivä ennen lentoani takaisin Suomeen

Avantoon tai melkein

Tätä kaipasin. Eilen kävin avannolla...tai järvessä, eihän se vielä avanto ole, mutta vesi on jo odottavalla kannalla, teräksenharmaa ja kylmä; jääpeite voisi jo tulla. Tänään sitten oli naistensauna ja muutama pulahdus. Oi, tunsin olevani kotona.

Joku saunalla kysyi, mikä ero Australialla ja Suomella tulee ensiksi mieleen. Sanoin vuodenaikojen vaihtelut. Minusta kaikki vuodenajat ovat ihania. Miten kaunis syksyn metsä onkaan, kun sammaleiset  kivet kiiltävät kosteudesta ja pudonneet lehdet vielä kahisevat kävellessä. Sienimetsään en ehtinyt, se on hienointa syksyssä. Ja Australaissa ei ole sieniä, eikä Melbournen 4-miljoonaisessa kaupungissa kunnon metsiäkään. Metsiin, tai puskaan kuten siellä sanotaan, pitää mennä erikseen ja ajella tuntikaupalla. Meillähän metsäkaistale on tuossa tontin rajalla. Aishakin sanoi, että suomalaista mäntymetsää usein kaipaa, tai edes jotain oikeaa metsää lähempänä.

Mutta pihalla ruoho vihertää! Kaivoin eilen palsternakat maasta. Nehän tykkää pienestä pakkasesta, silloin niistä tulee oikein makeita. Riisi-ohrapuuron kanssa paistoin peukalonpaksuisia tankoja sellaisenaan uunissa, ei suolaa, ei öljyä. Miten makeita!

Viime vuonna tähän aikaan oli jo paljon lunta.

Kuvissa eukapyptusmetsää Victorian osavaltion alueella, toisessa tuulen pieksämää puskaa avoimen meren rantamilla. Molempiin paikkoihin teimme päivän retket pois Melbournen liikenteestä.

Raikas marraskuun aamu Helsingissä

Salman oli vastassa aikaisin aamulla lentokentällä. Lento Melbourne-Singapore-Helsinki kesti 10+12 tuntia, välissä 2 tuntia Singaporessa. Sinne jäi pikkuinen karhunpentu ja vanhempansa. Näin unta lentokoneessa, että karhunpentu oli sylissäni matkalla ja tuoksutin ihanaa vauvantuoksua. Aamu Helsingissä oli raikas, puhdas ja juuri nollilla. Suuren aikaeron takia en oikein tiedä mikä päivä tai kellonaika oikein on! Sain takaisin päivän jonka Australiaan mennessä menetin. Tällainen aikamatkailu hämäännyttää.

 

 

Mitä rasvaa lumilinkoon?

Talvihan se tulee, mutta mistä minä tiedän lumilinkojen rasvoista?
Hakusanoja sivuilleni on joskus kiva lukea ja tällaisen ongelman eteen on joku lukija tullut, juuri näilla sanoilla mitä rasvaa lumilinkoon.
Luulen, että jossain blogiarkistossa on kuva veljestäni lumilingolla tupruttamassa. Mutta ei siinä rasvoja selvitetty, anteeksi vain kyselevä lukijani. Toivottavasti vastaus jostain löytyi!

Tämä muistuttaa siitä, että kotiinpäin, lumimaahan, on pian matka. Kaksi kokonaista päivää on jäljellä.
Täällä Melbournessa on ruusujen aika. Sinisarjojen sinisadekukat ovat juuri avautumassa ja niitä täällä on paljon, tuossa lähellä St. Georges Roadin keskellä on raitiovaunu ja sen puoli nurmikkokaistaleet, jotka on molemmin puolin kilometrien matkan sinisarjoitettu. Ehdinköhän nähdä ne avoinna!

Menen parvekkeelle viimeistelemään istutuksia, muutamia taimia on vielä ruukutettava. Kesä alkaa lupailla, on ollut muutamia kuumia +30 päiviä, myrskykin, ja vielä kesken kaiken suhteellisen kylmää kun etelämantereen kylmät tuulet viuhuvat sieltä suoraan yli. Melbournen sää on oikukas.

Siis tänään bikinit päälle ja D-vitamiinia talven varalle!

Max nauttii auringosta täysillä!

Neljä polvea naisia

Nuorin meistä on punatukkainen.
Toiseksi nuorin on tumma.
Toiseksi vanhin on vaaleatukkainen.
Vanhin meistä on punatukkainen.

Miten tulin tuota ajatelleeksi, tukkaa. Vaikka olen yrittänyt sekoittaa maailman geenejä lapsilleni, on 3 kuukautta vanha tyttärentyttäreni punapää niinkuin isomumminsa huolimatta pakistanilais-kashmirilais-britti-saksalais-suomalaistaustastaan. Perinnöllisyys on kiehtovaa. Meillä on kaikilla kolmella vanhimmalla kyllä samanoloinen fyysinen olemus. Isomummi on nyt hoikka, mutta on hänelläkin ollut pyöreät muodot, kuten meillä kahdella keskimmäisellä nyt. Voimme hyvin käyttää vaatteita ristiin. Joku voi sanoa, että emme voi, koska olemme eri sukupolvea ja muoti on erilainen.

Mutta eipäs niin olekaan. Tyttäreni suosikkivaatekappale on mumminsa trenssitakki 70-luvulta. Korjasin siitä juuri muutaman sauman, ja takki on kuin uusi. Kuvan näet täältä.

Mutta takaisin pieneen uuteen perheenjäseneemme. Zoe Peppi Aleksandra näyttää perineen pitkät sormet ja varpaat isänsä puolelta. Mutta kun yhtenä päivänä katselin nukkuvaa Zoukkia sylissäni, tulvahti ihmeellinen tuttuuden olo. Hetken katsoin tyttärentytärtäni ja siinä; oli kuin olisin pidellyt tytärtäni sylissä 26 vuotta sitten.

Tyttäreni taas muistuttaa ulkonäöltään todella selvästi pakistanin suvun patriarkkaa, nani Jehangiria, mummoaan. Ei vain ulkonäöltään, vaan luonteeltaan. Samalla mukaan tulee kuva Poppy-tädistä, joka taas on äitinsä kaltainen. Siinä siis 3 sukupuolvea naisia muistuttavat toisiaan, vaikka suomalaisena äitinä yritin geenejä sekoitella.

Koska tyttäreni on tumma, ulkonäössämme saa hakea yhtäläisyyksiä, että meitä voi ajatella äidiksi ja tyttäreksi. Tummuus menee edelle kaiken muun ja vallitsee ihmisten katsoessa meitä. Toinen on itämaisen tumma nuori nainen, toinen taas vaaleanpullero tosisuomalainen nainen.  Eihän nuo kaksi voi olla äiti ja tytär! Onhan minulta kysytty, mistä olen nuo saanut. Sanoin, että ihan itse tein!

Tässä me kaikki sitten olemme 2011.

Dandenongs ja kävely eukalyptusmetsässä

Dandenongs on litteän Melbournen laidalla kohoava raikas keidas saniaissademetsää, suuria eukalyptuspuita rinnemailla. Dandenong Ranges on kumpuilevaa vuorimaisemaa, ja onhan siinä jonkun verran kiivettävää, korkeimmillaan pyöreat huiput voivat olla juuri yli 600 m. Täällä metsässä olemme jo melkein korkeimmalla kohdalla.

Puiden rungot olivat paikoitellen hiilenmustat. Alue on hyvin herkkää maastopaloille. Ennen eurooppalaisten tuloa aboriginaalit polttivat harkitusti metsiä auttaakseen puustoa uudistumaan. Suurin eukalyptuspuu on toiselta nimeltään vuoristotuhka (Mountain Ash). Ne voivat kasvaa jopa 90 metrisiksi. Tässä tuli on kovertanut puun sisuksen mustaksi.

Kävimme Zoen rattaiden kanssa kävelyllä, se kertoo jotakin "vuoristoisuudesta". Mukavia lenkkeilypolkuja risteili rinteillä.

Paikalla on muistomerkki, jota kävimme porukalla katsomassa. Nigelin isoisosetä ja silloinen perheen patriarkka Hugo oli lentokoneessa, joka törmäsi rinteeseen 1938. Kaikki koneessa olijat kuolivat; sillä kone oli kadottanut suunnan tiheässä sumussa.

Melbournesta on sinne noin 35 km ja paikka onkin kesäkuumalla vilpoinen. Sinne tänne on ripoteltu herttaisia kyliä, joissa etenkin teehuoneita englantilaiseen tapaan, kävimme Miss Marplen teehuoneella. Nyt oli rhodorendrumien aika. Ne olivatkin suuria puita, täydessä kukassaan!