torstai 22. maaliskuuta 2012

Mummo ihan hätääntyi

Zou on jo kasvanut ulos pienistä vauvanvaatteista. Mummo ei voi enää hiplata pieniä pehmoisia nuttuja kaupoissa. Zoe on tänään 8 kk vanha, 67 senttiä pitkä tyttö!

Mummo onneksi löysi ihanat söpöt uikkarit, muumikuvioiset koko 74 cm kuudellatoista eurolla. Sitten kirpparilta kokoa suuremmat valaskuvioiset viidelläkymmenellä sentillä! Kumpparit eurolla, milloinkohan koko 20 sopii Zoulle? Vielä piti ostaa eurolla dumbo-kirja. Se oli aikoinaan Zoun äidin ja enon suosikkikirja.

Kirjoja on kyllä mummon varastoissa hyllyllinen, kaikki kirpparilta tai vintillä säilyneitä, paitsi Pekka Töpöhäntä, se on ihan uusi.

Mitä muuta mummo voisi varustaa Zoun kesän vierailua varten?  Mummo myöntää, että lainapinnasänky on katsottuna, rattaatkin.

Kohta laitetaan mansikantaimia kasvamaan. Zoun herkkua on kurpitsa, niitä taas saakin kasvaa kasvimaalla ja kaikenlaista muuta vireää, oranssia, punaista.

Juhlitaankoan yksivuotissynttäreitä täällä? Vielä ei ole tarkkoja matkustusaikoja. Onkos mummo vähän yli-innokasP Ei kai, on sitten kaikki valmiina ajoissa. Eihän heinäkuun alkuun ole kuin reilut kolme kuukautta. Kolme kuukautta!

Mummolla on muuten uusvanha harrastus; elävänmallinpiirustus. Aikoinaan lukiolaisena kävin ja joskus Taidehallissa Helsingissä. Tänään, siis torstaisin, on piirustusilta.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Zou puraisee hampaallaan koko maailman

Zoun ensimmäinen hammas puhkesi 15.3.2012 melkein 8 kuukautta vanhana.

Zou sukeltaa omalla tekniikallaan eteenpäin, nousee nelinkontin, kurkottaa kätensä mahdollisimman kauas eteenpäin lätsähtämällä mahalleen ja vetää itsensä eteenpäin. Sama uudestaan ja uudestaan.Nopeasti ja tehokkaasti, aloitti sukellustekniikan noin 8.3.2012.

Tänään ensimmäistä kertaa sukellustekniikkaan tuli kokeilevia ryömimisaskeleitakin, kun Zou sukelsi lattian poikki tietsikkaa kohti usean kerran mummon seuratessa skypessä. Äiti nappasi syliin ja laittoi uudestaan kauemmas.

Zou istui hetken paikallaan ilman tukea, kellahti sitten hupskeikkaa kuin se kiva pyöreäpohjainen keikkunukke, joka aina palautuu pystyyn. Ja mummo sai niin leveitä hymyjä ja ilon kiekauksia.

Sitten Zoun piti valmistautua tarhaan. On siellä kadeksasta neljään parina päivänä, kun Aisha käy luennoilla ja saa vähän lukuaikaa. Ei vierasta ja menee toisten lasten luo.

Mummolla on valmiina mitä söpösin muumiuikkari kesäksi.

Me nykyajan mummot

Näyttelijä Eila Roine sanoi äsken televisiossa, että me nykyajan mummot olemme kovin erilaisia ja jatkoi etttä vaikka olenkin jo näin reilusti vanha, olen sisältä aika lapsellinen.

Olisiko nykyajan mummouden ydin  siinä?

Ajattelen vuonna 1958 jo kuollutta Eeva-Maria mummoani, joka asui punaisessa mökissämme omenapuiden keskellä yli 80-vuotiaaksi. Mummo oli rakas, mutta en muista, että mummo olisi varsinaisesti leikkinyt lastenlastensa kanssa. Mummo touhusi eläinten kanssa, meillä oli possuja ja kanoja, muutama kanikin. Mummo myös laittoi ruokaa. Ei mummolla ollut omaa huonetta mökissämme, jossa oli kaksi isoa huonetta, keittiö ja kamari. Mummo oli luontevana osana kaikkea touhua.

Kerran tepastelin pihalle, ehkä kolmen vanha olin, kirkkaan punaisessa mekossa. Kukko ärhenteli minulle ja oli valmis hyökkäämään, sellainen kuva minullakin mielessäni on. Tosin tilanteesta varmasti puhuttiin paljon, mutta minulla on filminä mielessä nopea mummo, joka hetkessä seisoi kirves kädessä ja oli katkaissut kukon kaulan siinä puupölkyllä keskellä kotipihaa.

Mummo oli aina meidän lasten puolella, niin suhteessa vanhempiini kuin naapurin lapsiin. Emmehän me, mummon lapset, mitään pahaa tehneet, emme syöneet raakoja mansikoita tai rämpänneet porttia.

Minun ja äitini ikäero on juuri ja juuri 22 vuotta. Mummoina kuitenkin meidän välillämme on valtava kuilu. Äitini mummous ei sekään perustu lasten kanssa leikkimiseen, vaan huolenpitoon. Mummi paistaa karjalanpiirakat kaikkien lastenlasten ja neljännen polvenkin lapsien juhliin. Mummi on kutonut sukat kaikille sitä mukaa kun jalka kasvoi. No nyt ei enää jaksa.

Äidilleni myös on koti ollut se ensimmäinen ja kaiken edelle menevä harrastus ja se korostuu mummina aina selkeämmin.

Lasten kanssa Helsingistä ajeltuamme oli mummilla aina valmiina vakioherkut, vispipuuro ja aamiaspuuroksi riisipuuroa. Tietysti, unohtamatta pullataikinaan tehtyä marjapiirakkaa. Kellarista haettiin mumminmehut, pihan marjoista ja omenoista. Vaikka vuosia olen ne tehnyt itse, ne ovat silti mumminmehuja. No nyt ovatkin oikeasti mummosellaisia, kun itsekin olen 8 kk vanha mummo.

Pääsin itse mummoksi aika myöhäään, koska sain omat lapset varsin myöhäisellä iällä, ystävieni jo mummotellessa melkein poikkeuksetta. Nyt mummottamiseni käy skype-teitse, noin kerran viikossa saan katsella Zoen uusia temppuja. Siinä toinen suuri ero entisajan mummouteen. Yhteydenpito on helppoa.

Aikoinani pääsin sairaalassa keskosten synnyttyä erikoisluvalla yleisöpuhelimeen rullatuolissa ilmoittamaan äidilleni, että on nyt tuplamummo. Olikin kaikkein tärkein asia päästä äidille ilmoittaamaan vauvojen syntymisestä, eikä sitten ollutkaan muuta konstia jutella, kännyköitä ei 27 vuotta sitten ollut. Sairaanhoitajatuttava Suomesta oli silloin käymässä Australiassa ja kävi katsomassa vauvoja, sitten kotiinpäästyä jonkun viikon viiveellä pääsi kertomaan asiantuntemuksella mummolle, että lapsenlapset ovat pieniä, mutta kyllä selviävät.

Eipä silti, silloisten tietoliikenneyhteyksien vuoksi ei sen enempää odotettukaan. Muistan kuinka Saku opetti mummiaan istumaan kuulokkeet päässä ja juttelemaan Australiaan Aishalle. Ensimmäinen skype-puhelun äiti sai tehdä muutama vuosi sitten Aishalle Australiaan jouluna; silloin meidän piti mennä tuttavien luo, sillä läppäreitä ei ollut, ehkä se oli vuonna 2006. Silloin se oli mummille mullistava kokemus ja siitä puhuttiin ystävien ja sukulaisten kesken. Mummille aukeni koko maailma! Nyt vien läppärin äidille usein, ja äiti saattaa puhua lapsenlapselleen tunninkin.

Kaikki tämä uusi ja ihmeellinen alkaa olla vähän liikaa päämummollemme välillä.
Miksi ne lähettää näitä kirjeitä aina pankista, että pitää ottaa internet?  Miten ne saa tavarasta hinnan vain vilauttamalla kassan edessä? Mie en niitä konneita tarvii. Niin kauva ku mie elän, käyn pankissa kerran kuussa ja sillä rahalla pittää pärjätä.

Miten tähän pieneen koneeseen mahtuu niin paljon tietoa, ihmettelee äiti kun esittelen Zoen nettivideon, Aishan lähettämiä Australian kuvia, uutisia, säähavaintoja? Mistä ne saa terveyskeskuksessa kaikki vanhat tiedot minusta eri paikkoihin?

Yksi suuri asia minun ja äitini sukupolvien välillä on. Kun äiti ei tunne saavansa toivomaansa arvostusta, hän usein vetoaa uhrautumiseensa; miten me aina isän kanssa ajattelimme vain teidän parasta, säästimme joka pennin ja teimme kaikkemme teidän takianne.

Miten sen sanoisi, ettei se tunnu pahalta. Vetoaminen uhrautuvaisuuteen saattaa tulla mitättämänkin asian takia, ja se harmittaa minua. Siihen ei tiedä miten vastata. Omasta puolestani ajattelen, etten uhraudu lasten puolesta, vaan teen kaiken minkä luontevasti haluan kokematta sitä uhrautumiseksi. En tunne, että minun tarvitsee tai minun odotetaan uhrautuvan. Minä puhuisin rakkaudesta. Teen sen rakkaudesta lapsiani ja lapsenlapsiani kohtaan. Äidin sukupolvi ei juuri puhu rakkaudesta; että teimme sen rakkaudesta teihin. Sanoin "ei juuri", taitaa olla niin, ettei rakkaudesta puhuta.

Minun on vaikea hankalassakaan tilanteessa mennä ja halata äitiä ja sanoa, että rakkaudesta minä  nyt haluan sinusta huolehtia, sinua rakastaa.  Aisha ja Saku halailevat ja suukottelevat mummiaan aina täällä käydessään, ja mummi silminnähden nauttii siitä, mutta ei itse aloitetta tee.

Siinä meidän mummoutemme suurin ero; osata sanoa myös sanoin ja halauksin, että rakastan sinua. Kyllä entisajan mummotkin sen sanoivat, villasukin, karjalanpiirakoin ja puhtain mankeloiduin lakanoin.

Vau, sain tämän kirjoittamisesta paljon energiaa. Siivoan ensin ja sitten vesijuoksemaan.

Saku tekee mummin valvonnassa sämpylöitä 2010

torstai 15. maaliskuuta 2012

Äidin terveydentilan päivitys

Asia, tai vaiva, jota on puitu kuukausia ellei jo toista vuotta, on ehkä nyt saatu päätökseen.
- Kun se kerran kerrotaan, ei se nyt kirpase, tokaisi äiti.

Äidin hermokipu on alkanut vaivata, mutta ei estä liikkumista. Sen takia on käyty neurologit, terveyskeskuslääkärit, eikä äiti ole ollut tyytyväinen kehenkään ja tiukannut magneettikuvausta ja "kunnon tutkimista".

Kun nyt sairaanhoitajan perusteellisen haastattelun ja lääkärikonsultaation perusteella joku uskalsi selkeasti sanoa äidille sen, ettei vaivaa enää leikata, on äiti ainakin toistaiseksi tyytyväinen.

Tänään tyytyväisyyden aihetta tuli lisää. Neljännesvuosittainen seuranta paksun veren vuoksi oli tänään ja lääkäri  Elja Repo totesi kaikkien veriarvojen olevan hyvä, maksa-arvot, hemoglobiini 130, valkosolut. Lääkitys jätettiin kaikilta osin ennalleen.

Kun lääkäri vielä muisti mainita, miten hyvin lähes yhdeksänkymppinen potilas on ikäänsä nähden pärjännyt,  äidin päivä oli hyvä. Lääkärit ovat vanhemmille ihmisille vielä aikamoisia auktoriteetteja.
Vaikka miten olemme kotiväki sanoneet kuinka hyvässä kunnossa äiti on , ei se paina lääkärin sanaan verrattuna missään.

Nyt kun äiti ei valittaisi; ottaisi vähän kevätaurinkoa kuistilla ja nauttisi päivä kerrallaan kaikesta tästä ajasta, mitä monille ei ole suotukaan, olisi edessä vielä monta vuotta omassa kodissa.

Sakukin on päässyt kotiin kiinalaisesta sairaalasta. Mukanaan kolmea erilaista perinteistä kiinalaista troppia antibioottien lisäksi. Kokemus sairaalassa oli koko rahan arvoinen, sanoo Saku, varsinkin kielitaidon kannalta ja sairaalaelämään tutustumisen kannalta. Saku lupasi tutkia mitä ne tropit oikein sisältävät. Hoitoa Saku kehui, päinvastoin kuin Kiinassa opiskeleva Sara, jonka blogissa toisenlainen sairaskertomus. Toisessa blogissani enemmän Sakun kokemuksista.

Aurinko paistaa niin raikkaasti ja piha on suorastaan luistinratana. Ulos lähtiessämme tuon äidille potkurin rapun eteen, siitä hän sitten potkuttelee muutamat metrit auton viereen ja sama kotiintullessa toisin päin.  Päivisin sulaa, yöllä pakastuu. Illalla kävin avannossa. Mitä muuta osaisin sanoa: täydellinen pulahdusolo. Järven jäällä ei enää näkynyt kävelijöitä, jäät eivät olleet kovin paksut tänä talvena.

Avantosaunalla juttelin kaupungin ainoan geriatrin kanssa. Hän on  kohtalaisen nuoren näköinen, ja kertoi juuri tuosta auktoriteettiasemasta. Juuri lääkärin sana painaa kun potilaalle pitää puhua vakavista ja tärkeistä asioista. Vaikka sairaanhoitaja olisi iäkkäämpi kokenut ja asiantunteva, potilas uskoo aina lääkäriä. Eikä ainakaan sinä jutellessä kyseenalaista.

Illalla menen Lappeenrnnan Taideyhdistyksen torstai-iltaan piirtämään mallista. Kävin joskus Helsingin Taidehallissa, ja lukioaikana kuvataidekoululla Lappeenrannassa. Nyt on enemmän aikaa, mutta siltikään ei ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisi!

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Sunnuntaipäivä

Potkurikeikka kivan naapurin kanssa Perä-Tirilään. Suoraa luksusta viiletellä valkealla maalaistiellä. Eikä haitannut, vaikka kotiintullessa kuutostien sillan päällä lumi oli jo sulanut ja potkuria sai kantaa. Se lisää potkurikelkkailun monipuolisuutta.

Kahteen otteeseen lumitöitä yhteensä kolme tuntia. Sanovat, että kevättä on ilmassa. Miksi sitten sataa vaan lisää lunta? No tykkään lumesta. Ja tykkään mielekkäästä treenistä, sitähän se raskaan nuoskalumen lapioiminen ja kärrääminen on.

Sunnuntaipuuhana myös kirppis, jos meni vähän poskelleen, tai potalleen; löysin hienon Björn Borg-potan odottamaan Zoukkia. Mulle ei sitten kirpparilla asiakkaita juurikaan riittänyt; kaikki lienee olleet lumitöissä tai taapertamassa lumessa tai turvallisesti tuvan lämmössä.

Yllättäen katson eka kertaa Idolsia. Äiti on seurannut sitä alusta asti. Siinä on eka suosikkini Ina, toinen Heikki.  Ina esitti vintage-kappaleen Etta Jonesia, ihan huima Ina!  Nyt esiintyy Diandra ja pääsee kirkkaasti kolmanneksi listallani. Diandra saa mahdottomat kehut tuomareilta. Ihmettelen itseäni katsomasta.

Äiti seuraa telkkarista erilaisia kilpailuja televisiossa, joihin minulla ei ole kiinnostusta. Katsoo ainakin kolmet uutiset joka päivä, seuraa ajankohtaisohjelmia,  kuuntelee vielä radiosta uutisia ja joskus ajankohtaisohjelmia. Lukee aamulla ensin estarit (Etelä-Saimaan lukijoiden tekstarit = estari), kuolinilmoitukset ja sen jälkeen melko tarkkaan koko lehden.

Iltapäivällä äiti ottaa pitkät päikkärit. Joskus lepää ja saattaa nukua aamiaisen jälkeen. Tuntuu, että äiti nukkuu entistä enemmän. Yöunet ovat noin 12 tuntia.  Ulos äitiä ei saa kävelemään. Saku sai kerran. Tänään laitettiin paplarit, sillä huomenna mennään pankkiin (hattu päässä).

Sakun kanssa keskustelin skypessä. Potilas sai käydä sairaalasta kotona suihkussa. Ultralla seurattiin keuhkojen tilannetta. Huonekaverit olivat sanoneet nähtyään kuvani, että sinulla on kaunis äiti. Siis vaalea äiti. Sakukin on siellä vaaleaksi laskettu. Ja potilaiden omaiset syöttävät kiinalaisia herkkujaan julkkispotilaalle.

Näin kaunis sunnuntaipäivästä tuli!

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Ahvenkukkoa ja lumitöitä

No nyt vasta hommaa on, huokaili äiti samalla penkoen keittiovälinelootaa.
Ilmeestä ja penkomisen kiivaudesta päättelin, että vähintäinkin joku pommi on tipahtanut lähimaastoon.Varovaisella tiedustelulla sain selville, että pommiksi kävi kilo pieniä ahvenia.

Suomustusrautaa ei löytynyt ja ahventen puhdistamisurakka oli se pommi. No, niitä putsattiin yhdessä tunti ja siinä kökköttivät ahveneet ilman päätä ja sisälmyksiä huuhdottuna. Kaupasta piti hakea pala kunnon possua läskillä.

Ne sitten ladottiin uunivuokaan, laitettiin vielä läskinahda päälle ja sen päälle tuhti kerros ruisleipätaikinaa. Uunin muutamaksi tunniksi muhimaan ja ah, miten ihana ahvenpossuruukkukukko sieltä ilmestyi! Vau.

Kuinka ajatukseni haikailivat mummoni kotimaisemiin Vepsänjärvelle Kuhmoon. Juuri sieltä on pilkitty ahvenia, niinkuin nyt veljeni Sailmaalta. Siellä olisi valmistettu juuri samanlaista kukkoa. Näen kirkasvetisen järven pohjalla kivet ja veden rajassa  mummoni paljaat varpaat ja vaaleat letit. Huuhtomassa kalasaalista.

Miten tunne tuli niin vahvana? Olen aina tuntenut jonkinlaista suurta yhteyttä isänpuolen äitiin Eeva Mariaan. Tuntisikohan pikkukarhu Zoe siellä kaukana Australiassa isona tyttönä ja aikuisena yhteyden mummoonsa, sitten kun mummoa ei enää ole. Ehkä ihmisellä pitää olla joskus tällainen tunne pysyvästä linkistä sukupolviin. Se antaa pienen arvoituksellisen vilauksen siihen mitä olemme ja suuren ajatuksen siitä, mikä on elämän tarkoitus.

Lumityöt meinasivat jäädä pois tästä jutusta ajatusten jo viipyessä Vepsänjärven kesässä rantaheinikossa. Kevät jo huokailee, tipahtelee räystäiltä yhtenä päivänä, sitten koko piha jäätyy ja sataa monta senttiä uutta lunta.

Tällaisena lumentekopäivänä maistuu ahvenruukku aivan ihanalta ja taisin syödä liikaa. Kohta laitan saunan lämpenemään. Ja ajattelen Sakua kiinalaisessa sairaalassa toipumassa keuhkokuumeesta (jo hyvällä mallilla, toisessa blogissani Dalian raporttia) ja mummon pikkukarhusta Melbournessa nuhanenäisenä ja Aisha-äiti ja Meksua opettelemassa kokonaan uutta päiväjärjestystä kasvavan pikkukarhusen kanssa. Aisha aloitti yliopistossa, Zoe tarhassa.


lauantai 3. maaliskuuta 2012

Tulkaa, mennään

Tulkaa, mennään
katsomaan lunta,
kuljetaan kunnes
kellahdetaan kumoon.

Japanilainen haiku-runoilija Matsuo Basho (1644-1694)