maanantai 31. elokuuta 2015

Tämä olikin kirjoitetu 2014 ja jäänyt luonnokseksi. Julkaisen sen nyt, sillä äiti tuskailee yhä edelleen, miksi vanhenee ja saa kärsiä. 93. syntymäpäivänään muutama päivä sitten aamun herätyskommentti oli: olin jo kuoleman porteilla, enkä vielä päässyt sisään.

Joskus 2014:

- Elämä on käynyt tylyksi, mutta vielä pitää silmät avata aamulla, puhuu äiti aamulla sukulaiselleen.

On kulunut melkein vuosi siitä, kun kirjoitin edellisen blogipostaukseni. Vuoteen mahtuukin tapahtumia, paljon mutoksia. Tai ehkä niin vain tuntuu. Toisaalta muutokset ovat äidin ikään nähden väistämätömiä.

Äidin kommentti osoittaa, ettei äiti täysin ymmärrä vanhenemisen fyysisistä etenemistä. Fysioterapeuti, joka käy viikottain,
vastasi äidin valitukseen alituisesti vähenevistä voimista, että pyrimme pitämään voimasi ja kuntosi tasaisena, niinkuin ne ovat tällä hetkellä, mutta vanhenemista emme pysty valitetavaasti enää "parantamaan".

Tuntui että viesti meni kuin hanhen selästä alas.

Palaan tauolta

Edellinen postaus oli vuodelta 2013. silloin sai äitini diagnoosin Azheimerin tauti.  En osannut sen jälkeen kirjoittaa tänne vaikka usean kerran olen ajatellut aloittaa. Kirjoittaminen tuntui vaikealta ja tuntuu vieläkin.

Äidin Alzheimer on yksi elämäni vaikeista asioista, ellei vaikein. Alzheimerin rinnalla ei tunnu olevan mitään hauskaa, ei mitään toiveita, ei mitään helpompaa.

Jaksoin tällä kertaa aloittaa. Se on hyvä. Olen pyristellyt  masennusta vastaan ja toivon että asioista kirjoittaminen helpottaa irtaantumaan, Yleensä en masennu, löydän aina jotakin posiiivista.

Juuri äsken päätin herätä aikaisemmin aamulla, että voisin pari tuntia maalata. Päivä menee usein kaikenlaisessa arkiasioiden hoitamisessa pirstaleiseksi, ettei sellaista mielenrauhaa saa aloittaakseen, vaikka aikaa olisikin. Istun vain väsyneenä.

Voisin jaksaa paremmin äidin kanssa.

Äidin  muistitestin pisteet pari viikkoa sitten olivat 15/30, mikä tarkoitaa keskivaikeaa Alzheimerin tilaa.