Kotisaunassa vanhetaan

Istuin löylyn jälkeen reporankana, salaa päämummolta Saku-tölkki tuolin sivussa. En reporankana saunan löylyistä, vaan koko päivän pihatöistä. Huomio, Sakut on ostettu reilu vuosi sitten Tallinnasta, 24 tölkistä on vielä monta jäljellä saunajuomaksi, siis sellainen salailu, sillä päämummo saattaisi keksiä jotain ihan muuta jos sakuni näkisi.

Siinä melkein kataatonisena istuessani päämummo tuli kuivattelemaan. Katsoin päämummon vanhenevaa olemusta. Juuri tänään tuntuu siltä, että päämummon askel on hutarampi kuin koskaan ja turhautuminen omaan heiveröitymiseen huipussaan. "Mitä siinä kylmässä istut."

Katson päämummon, äitini, 90-vuotiasta kehoa. Meidän välillämme on reilu kaksikymmentä vuotta. Niin vähän, havahdun väsymyksestäni, joka sekin on tänään huipussaan. Onko tämä iän tuomaa väsymistä, enkö jaksakaan enää kuin ennen?  No, enhän yleensä mittaile väsymyksiäni mittatikulla, mutta tänä vuonna pihatyöt tuntuvat väsyttävän nopeammin, enemmän.

Mutta kun katson äitiä, humahtaa tietoisuus vanhenemisestani, ei sentään, olenhan melko lähellä seitsemääkymppiä! Lasken, ehkä kymmenen vuotta ja olen melkein kahdesankymmentä. Sain itseni kiinni ajattelemasta, että tuskin näen tänään istuttamaani kirsikkapuuta täysikasvuisena kukkaloistossaan. Vuosia ei ehkä ole jäljellä niin paljoa. Tai jos eläisin yhtä kauan kuin äitini, kahdessakymemnessä vuodessa kirsikkapuu olisikin aika iso, ja kaunis kukkiessaan.

 Kolme vuotta sitten istuttamani kirsikkapuu on vielä hento ja vähän minua korkeampi. Viime kesänä siinä oli kymmenisen kirsikkaa, joista sain kaksi. Linnut olivat ehtineet ensin. Paitsi, että parasta muistaa päämmmon kommentti tänään "omenapuut on ainakin miun niinkauan kun elän, revin vielä tuon oksan alas".

Mistä moinen kommentti! No, olen ripustanut sille oksalle kaksi sievää nättiä, omasta mielestäni, tekemääni keraamista kelloa. "Ne on lasten leluja tai lehmille sopis, ota ne pois."

Siinä oli siis äitini saunasta kuivattelemassa, ikäisekseen hyvässä kunnossa, mutta keho on jo rutistunut, löysä, kuin ylimääräinen vaate hentojen jäsenien peittona. Kysyin aamulla, miltä hieman turvonnut jalka tuntuu."En tiiä", sain vastaukseksi vihaisesti. Päämummo on vihainen vanhenemiselleen. Ja kiukkuinen minulle. Nakkasi raparperikiisselin jääkaappiin. "Ei sitäkään kukaan syö, vaikka tein." Kukaan on sitä syönyt kyllä, mutta päämummo tekee aina yhtä suuren annoksen, kun talossa oli enemmän syöjiä,

"Ei tuo mittää lämmintä anna, jos pelti rotkottaa puoliks auki", ilmoitti päämummo lauteilla. En osaa vieläkään lämmittää saunaa kunnolla. Jätin sanomatta ettei sauna ollut vielä valmis. Päämummolle saunan lämmitys on matemaattisen tarkkaa ajoitusta. Pitää nähdä kuuden, seitsemän ja puoliyhdeksän uutiset. Viime saunakerralla päämummo piti kiirettä uutisia katsomaan, ettei käynyt ollenkaan löylyissä.

Huomenna on Myllysaaren naistensauna, terapiani, rentoutumisiltani. Vertaistukea. Saimaan vesi ehkä vielä virkistävän viileää.

Tuli mieleen, järjestäisikö omenankukkapiknikin pihalla kun omenankukat puhkeavat. Pihakukkia tänään:

Myyrien palsternakkapöytä!

Palsternakkojen kannat pilkottivat ja innoissani aloin varoen nostaa hangolla pullean näköisiä palsternakkojani, jotka olin jättänyt talven yli maahan. Saataisiin heti lumien sulettua tuoretta omasta maasta.

Kaikki kymmenkunta palsternakkaa oli syöty, hienoin pöytätavoin oli nakerrettu nakat niin, että juuri yläosa naatteineen oli jätetty paikalleen kuppeina. Ohuen ohuet kupit olivat  kuin kananmunankuoret.

Pöydän viimeiseen tuoliin ei ollutkaan ruokailijaa ilmaantunut, sen palsternaakan korjasin kokonaisena.

Vappu Parikkalan patsaspuistossa

Upea paikka! Vapunaatoksi keväinen viileä ilta Parikkalan patsaspuistossa. Netistä löydät paljon tietoa puistosta täältä. Suosittelen! Paitsi noin 500 patsasta, kukkasia monta sataa, ihania perennoja, kukkaketoja, salainen puutarha....on ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen elämäntyö. Käsittämätön paikka, joka on ...sanoin kuvaamaton, se pitää nähdä!

Kannatusyhdistys järjesti pienen herttaisen vappukarnevaalin siellä. Itämaista tanssia myös lämmikkeeksi yleisö mukana. Muotinäytös "Veijon mallisto" johon ideat oli saatu puiston patsaiden asuista. Ohjelmassa vielä klassista musiikkia, kivoja runoja, sekä puiston kahden vanhimman patsaan lakitus. Buffetissa oli kaikkea hyvää siman ja munkkien lisäksi.  Seuraava tapahtuma on taimien vaihtopäivä, siementen myyntiä...25.5. Sinne tekisi mieli mennä.

Kevät vuonna 2013

Tulikukan siemenkukat ovat talventörröttäjiä. Keräsin siemeniä ensimmäistä kertaa  talteen, siis ensimmäistä kertaa tajusin tehdä niin  ja kylvän ne soraan maahan vähän myöhemmin. 

Ensimmäiset krookukset ilmaantivat pihalle eilen. Ensimmäiset leskenlehdet näin mattona tienvarressa. Pihalla on vain etupihan katon lumista kertynyt kasa ja muutama pälvi siellä täällä. Talven saunantuhkat on levitetty kasvimaalle viimeisten lumien päälle. Hyvinvoiville rhodoille annoin lämmintä vetta juurille. Tulppaanien versot, siellä täällä vihreää jotain, mistä ei vielä tiedä, pilkistää jo. Kevät tempaisi vauhtiin.

Myllylän koululla savipajalla tein isoja munia, kaksi elefanttia, virtaheposen ja pienen koiran rakupolttoa varten toukokuussa.  Kokeilumielessä tein prototyypin  auringonkukkajutusta, joka on kuin yhden auringonkukan vaasi, mutta sillä ei ole pohjaa. Sitä pitää vielä kehitellä. Autotallin savipaja pitää laittaa kuntoon.

Paulalta sain lisää talviota, jotain hirssiä ja keltaisia ....hm nimi pitää tarkistaa.

Avantosaunan palovahinkoremontin ajan olen käynyt avannossa ilman saunaa melkein joka päivä ja siihen olen melkein koukussa. Jääpeite on vielä Saimaassa, mutta avautuu rannalta käsin jo.

Päämummon viimeinen kuntosalikeikka oli tänään.  Saa nähdä lähteekö nyt kävelemään edes pihalle.

Nyt vain pihatöihin kunhan sade lakkaa.

Zoen kivet

Kirjoitin pari päivää sitten kivien keräämisestä. En tiennytkään, että Zoe on kerännyt kiviä. Niitä säilytetään mummon tekemällä koppakuoriaislautasella. Niillä leikitään.

Äsken skypessä Zoe laittoi kivensä läppärin näppäimistölle, näyttääkseen minulle. En niitä sillä tavalla tietenkään nähnyt, mutta kivet senkun kopsahtelivat.

Avanto ja muikut

Avannosta juuri tulin ja paistoin aiemmin äidin kanssa puhdistetut muikut. Avannossa olen käynyt nyt viikon joka päivä. Nyt olen siirtynyt avantoon ilman saunaa kun avantosaunaamme palon jäljiltä korjataan. Kohta on vaikea valita kummasta pitää enemmän. Saunaton avanto on ihmeen virkistävä!

Avantosaunalla on tunnelmaa, ystäviä, kenties mukana kahvia. Lauteilla saa vinkkejä vaivaan jos vaivaan, puutarhapulmiin, pahojen anoppien (ja hyvienkin) käsittelyyn. Puhumattakaan lastenkasvatuksesta....voipi olla, että useampi isompi lapsi istuisi posket punaisena, jos kuulisi miten äiti kehuu omiaan. Saahan sitä, eikö, lapset ja lapsenlapset!

Pelkkä avanto on enemmän vakavaa touhua. Avantoon pulahda, pue, kevyt ja hyvä olo seuraa välittömästi. Ehtiihän siinä samalla tarkastella Saimaan jäätilanteen, nyt se näyttää vaaralliselta pienen iltahämärän jo alkaessa, vesilätäköitä vieri vieressä, siinä vasta pari päivää sitten kävelin kaupunginlahden poikki. Tänään tihuutti sadetta hiljalleen. Vesi avannossa tuntui jo lämmenneen! Ei sentään. Vain koleahko ilma sai veden tuntumaan lämpimältä.

Muutama päivä sitten luin artikkelin, jossa kerrottiin tieteellisestä tutkimuksesta, nimittäin sellaista, että meditoinnin on todistettu antavan lämmön tunteen. Artikkelissa kerrottiin nunnista, jotka pärjäävät Nepalin vuoristoluostareissaan hyvin todella kylmissä olosuhteissa. Heti tuli mieleen avannon kestokyky. Takuulla sellainen ihminen, joka sanoo hui kauheeta, en vois koskaan astua hyiseen veteen, ei kestäkään sitä sellaisessaa mielentilassa, vaan hengitys salpaantuu ja kauhu kouraisee! Mutta jos haluat oikeasti kokea avannon, asetat mielesi sellaiseen tilaan, että selkärangassasi alkaa lämmetä ja astut reippaasti veteen. Ei sitä tarvitse meditoinniksi kutsua, mutta varmasti ihan samasta asiasta on kyse.

Siihen sitten sattuikin pukukoppiin pari konkaria, jotka ovat uineet kilpailussakin. Päätin vähän kysellä heiltä tästä kylmyyden tuntemisesta ja miltä tuntuu uida noita matkoja.
- Kun menet veteen, odottamaan lähtölaukausta, laitat olkapäät veden alle ja ajattelet vain, että kohta kuuluu lähtölakaus ja sitten kauhot vaan eteenpäin, et enää tunen kylmää, kun et ajattelekaan sitä. Kaikkien olkapäiden tulee olla veden alla, ennenkuin lähtölaukaus tulee, siksi kaikki tekevät sen mahdollisimman nopeasti. Ei siinä muuta.
- Juuri äskettäin 88-vuotias voitti 25 metrin avantouintikilpailun ikäikämiesten sarjassa.


Ensimmäiset vihreät kukkien versot putkahtelevat omenapuuna lla, vesipöntöt hain takapihan kymmensenttisen lumen alta ja asettelin räystäiden alle. Talon ja pensasaidan välissä on vielä ainakin metrin verran tiukkaan katolta pudonnutta lunta, joku kaveri sanoi jo...ehkä...kuulleensa satakielen.

Pihalla on siis muuten vielä 10-15 cm lunta mihin ei ole kasattu. Aamulla menen taas avannolle sillä aikaa kun päämummo käy kuntosalilla. Kun miniä kysyi, mitä nyt aiot tehdä kun kuntosali loppuu ensi viikolla. "Koivet on jo taivasta kohti."

Vaikka noin sanoikin, käytiin vielä yhdessä kevätmarkkinoila viipurinrinkelit  hakemassa.

Hautapaikkaa etsimässä?

Merete Mazzarella, ikätoverini, pohtii minne haluaisi tulla haudatuksi; ainakin nykyisen aviopuolisonsa viereen, mutta minne? Sukuhaudassa ei ole enää tilaa, kotitalon läheisellä hautausmaalla joutuisi Jannen kaupan vastapäätä. Ei sinnekään.

 "Illalla pelataan Afrikan tähteä" kirjassaan Merete Mazzarellan teemat ovat minulle tuttuja. Ikääntyminen, perhe, perheen hajaannus maailmalle, avioeroperheet, anopit, ikävä...muutamia tässä.  Vähäsen hämmästyinkin, kuinka ajatuksemme asioista tässä iässä ovat samantapaisia ja monet kokemuksemme toistensa kaltaisia. Kirja on julkaistu 2008, jolloin olimme sekä minä että kirjailija aika paljon nuorempia. En oikeastaan muista paljoakaan pohtineeni vanhuutta vielä silloin.

Hautapaikkaa en kuitenkaan etsi. Olen tainnut sanoa lapsillenikin, että missä tahansa kuolenkin, minut saa haudata sinne. Ei minulla ole mitään kuvitelmia haudasta, ajattelen, että sinne maatuu maallinen rumiini, en muuta. Jos nyt minut haudattaisiin Suomessa tai sellaisessa maassa, jossa se on sopivaa, voi haudalleni laittaa luonnonkiven, joka sammaloituu.

Merete Mazzarellan ainoa poika ja kaksi lapsenlasta asuvat ulkomailla. Niin minunkin lähiperheeni, enkä minäkään tiedä, tuleeko kukaan heistä koskaan asumaan Suomessa. Mutta olen tavattoman, hurjan onnellinen siitä, että ensimmäinen lapsenlapseni oppii suomea. Ehkä Mazzarellan suurin suru on, että hänen lapsenlapsensa eivät puhu ruotsia, heidän yhteinen kielensä  englanti ei ole Mazzarellan tunnekieli. Kielen vuoksi juurien, kielen ja kulttuurin  välittäminen ei Mazzarellan mielestä onnistu kuin osittain ja usein pintapuolisesti. Sen täytyy olla vaikea asia nimenomaan kirjailijamummolle, kielellinen vajaus.

Isomummikin istuu skypen ääressä Zoen kanssa kommunikoiden Tirilän ja Melbournen Prestonin välillä, onnellisena siitä, että nuorinkin lapsenlapsenlapsi ymmärtää suomea.

Tässä muistan kiittää Meksua, joka ei mitenkään vastusta tyttärentyttäreni oppivan suomea, vaikkei sitä itse osaakaan. Aishalle suomen kieli on myös tärkeää, sen tiedän. Muistan monia perheitä Australiassa, joissa juuri isä (jonka omakin äidinkieli oli muu kuin englanti) kielsi lapsilta suomen puhumisen perheessään. Monissa kokonaan suomalaistaustaisissa perheissäkään ei lasten suomen kielen oppimista pidetty tärkeänä. Ja, pitää sanoa, ettei meillä aikoinaan lasteni isän kanssa ollut erimielisyyksiä suomen kielen puhumisesta. Se on aina ollut minun ja lasteni välinen kieli, tunnekielemme. Isän puolen kieltä urdua ei kylläkään opittu isältä, vaan Pakistanin mummolta ja asuessamme Pakistanissa.

Olen huomannut, että lapsi oppii ennemminkin äidin kielen, kuin isän. Miksi? Minusta siihen on selvä syy, isät eivät vain näytä pitävän oman kielen oppimista niin tärkeänä kuin äidit. Onko niin? Lisäksi yleisimmin isät ovat tiiviimmin työssä, eivätkä jaksa pitää yllä lastensa kielitaitoa.

Mazzarellan kirjasta jäi tunne, että kirjailija oli tyytymätön moniin asioihin elämässään, ja sitä lisäsi ajatus siitä, että melkein kaikki oli jo tehty tähän lähes kuusi-seitsemänkymppisen ikäämme mennessä; jäi vain mietittäväksi, miten jää itse historiassa elämään. Miten lapsenlapset kertovat minusta omille lapsilleen? Mitä lapsenlapset välittävät perintökodistani? Ovatko lasten äidin puolen juuret voittaneet   Mazzarellan perheen juuret?

Siitä, miniöihin. Mazzarella ei ollut tyytyväinen omaan miniäänsä. Miniä ei välittänyt Suomesta. Mazzarella oli mustasukkainen siitä, että miniän vanhemmat saivat usein pitää lapsia luonaan. Oli katkera siitä, että miniän kautta lapset identifioivat juutalaisina. Oli katkera siitä, että miniän ja pojan eron takia lapset jäivät entistä kauemmas isänsä suomenruotsalaisista juurista. Pahoitteli  sitä, ettei voinut keskustella lasten kanssa suomenruotsiksi, omalla tunnekielellään.

Aika yhteensattuma, että tämän kirjoitettuani olen juuri katsonut japanilaisen elokuvan Lähtemisiä. 
Lähtemiset elokuvassa ovat vainajien lähtemisiä tästä maailmasta. Eikö olenkin kauniisti sanottu vainajien arkkuun laittajalta: pyyhimme pois maallisen väsymyksen. Aiheesta huolimatta filmi oli tavattoman herkkä  ja lämmin.

Japanilaisen legendan mukaan ihmiset kommunikoivat ennen puheen kehittymistä kivien avulla. Jos annoit toiselle karkean epämuodostuneen kiven, oli sinulla vaikeuksia. Jos taas ojensit pyöreän sileän kiven, olit onnellinen.

Kas, niin usein keräämme rannalta pyöreitä, sileitä kiviä. Minullakin niitä on kotiinkin tuotuna. Myös ihana anoppini keräsi maailman merien rannoilta kauniita sileitä kiviä. Joita me nuoremmat ihmettelimme, kantaa nyt kiviä lentorahtina ympäri maailmaa. Nyt en ihmettele sitä, vanhennuttuani vähäsen.