Löysin äidin 80-vuotisjuhliin kirjoittamani pienen historiikin vuodelta 2002.
Martta Mirjami Sarell
os. Parviainen
80 vuotta 26.8.2002
Parviaisen perhe Porokylästä
Nurmeksen Porokylässä, Pohjois-Karjalassa syntyi Martta 26.8.1922
perheeseen, johon kuului isä Jooseppi ja äiti Siiri (Sikke) os. Timonen sekä isoveli Erkki.
Martta syntyi melkein "telkien takana" pienen vankilan yhteydessä,
missä isä Jooseppi oli yksin vanginvartijana.
Myöhemmin perheesen syntyi Meeri-sisko ja
veli Mauri, joka kuoli nuorena pommituksessa sodan loppupuolella.
Sukulaiset kertovat, että Martta lapsena oli vilkas ja aina menossa
tyyny kainalossa yökylään. Ja matkat senkun pitenivät vuosien mittaan...
Sota-aika toi elämään muutoksia ja Ranssun....
Sodan aikana vuoteen 1945 Martta oli pikkulottana mukana rintamalla
muonitustehtävissä....kohtalokkain seurauksin.
11.2.1945 kohta sotatoimien loputtua pidettiin häitä Kaukaan Kuppilassa.
Sulhanen oli sodan loppuvaiheilla löytynyt Frans Albert Sarell.
Kosiomatka Nurmekseen oli tosin mennä melkein myttyyn.
Marttaa ei näkynytkään asemalla vastassa....siitä lannistumaton Ranssu
etsi ja löysi mielitiettynsä Martan kovassa kuumeessa lavantaudissa.
Kihlasormus saatiin kuitenkin sormeen siinä vuoteen ääressä ja pian
tuleva morsian matkusti hädin tuskin toipuneena junalla Kaukaan pysäkille.
Sillä matkalla, tai oikeastaan muutaman askeleen päässä
tuosta jo aikoja sitten monelta unohtuneesta Kaukaan pysäkistä,
on Martta vieläkin - nyt 80-vuotispäiväänsä juhlimassa.
Häitä tanssivat vain vieraat, nuori morsian ei ollut sodan aikana oppinut
tanssimaan. Kaukaan tehtaan väki vaati tanssihäitä kun juuri sodan päätyttyä
tanssihuvit olivat olleet vähissä. Pula-ajasta huolimatta häätarjoilut oli
saatu kakkuineen, ties mistä oli hamstrattu
kananmunat ja sokerit säästetty pienistä kuponkiannoksista.
Morsiamen kukkaset olivat paperista ja
lainahunnun repäisi joku vieras kengällään....
Sarellin perhe Tirilästä
Nurmeksesta matka kävi siis Lauritsalan kauppalaan,
nykyiseen Lappeenrantaan.
Aluksi asuttiin tehtaan kupeessa työväen asunnoissa pari vuotta.
Sitten muutettiin omaan kotiin Tirilään Pellervonkadulle v. 1948.
Sieltä vuonna 1956 Jukolankadulle, missä juhlatkin nyt pidetään.
Seija Anneli syntyi vuonna 45 ja Seppo Kalevi 1948. Nyt 80-vuotisjuhliin
osallistuvat lapsenlapset Aisha ja Saku (Saulat), Piia ja Terhi,
isomummia juhlivat myös Atte 4 v. ja Eetu 2 v.
Sukuun juhlimaan ovat päässet myös Ritva Sepen vaimo sekä Piian puoliso
Jarkko ja Terhin puoliso Jari.
Puolison kanssa ehdittiin viettää monet juhlat yli 50-vuotisen taipaleen aikana.
Merkkipäivien lisäksi nimipäivät vietettiin naapurien kanssa lapsikatraat mukana.
Sarellin pihasta muistuu mieleen Fransin päivä: ulkorappauksen
aikaan, tellingillä soitettiin aika kovaa kylän uusinta
matkalevysoitinta ja yhtä kappaletta: Se kappale oli "Rakas Frans".
Ranssu hitsaili vuosikymmenien ajan peltiseppänä (nimike sittemmin muuttui levysepäksi)
Kaukaan tehtailla, yhteisiä eläkevuosiakin saatiin nauttia kauan, kunnes
puolison terveys hitaasti heikkeni ja
voimat hiipuivat kokonaan toukokuussa 1997.
Kotona ja koulussa......
Kotihommista alkoi jäädä sen verran aikaa, että Martta hakeutui
töihin 50-luvun lopulla.Työpaikka eläkeikään asti löytyi läheltä,
Kaukaan koululta keittiöltä. Kesät tehtiin
töitä Parkkarilan vanhainkodilla tai Pöksänlahden kesäsiirtolassa.
Kesämökki Lemille rakennettiin 1968 ja siellä vierähtivät sen jälkeen
kesät kalasoppaa keitellen.
Eläkepäivillä sitä vasta kiirettä onkin....
Uintireissut, jumpat, matkat maapallon toiselle puolelle.....
Australiaan ja Pakistaniin Seija luo. Sotsiin, Pärnuun,
Ruissaloon ja välillä Nurmekseen lapsuuden ja nuoruuden maisemiin.
Rintamanaisten tilaisuudet ja retket...kunnes oma terveys
petti viimeisten vuosien aikana. Juuri nyt 80-vuotispäivän
kynnyksellä onnistunut selkäleikkaus on piristänyt
niin, että uusia retkiä voi jo suunnitella.
Melkein jäivät synttäritkin pitämättä, mutta toipuminen
on mennyt niin hyvin, että juhlathan tästä saatiin!
historiikin kertonut tytär Seija
Sakun muistoja mummista ja ukista
Muistan kun pelasimme ukin kanssa mustaamaijaa
keittiön pöydän ääressä. Mummi katsoi aina välillä
tuhahdellen sitä, kun ukki melkein poikkeuksetta
hävisi - silloin en tiennyt että tahallaan. Vaatii
muuten hyvän logiikan, että osaa hävitä tahallaan pelin
toisensa jälkeen.
Kerran mummi antoi meille vadillisen joulutorttuja, juuri suoraan
uunista.. Ukki syötti Honey-koiralle torttuja samalla mutustellen
niitä itse. Kun tortut pian loppuivat, ukki aidosti ihmetteli,
että minne tortut olivat hävinneet. Mummi moittien tokaisi:
"Justiinhan sie ne syötit tuolle koiralle."
Päiväunien aikaan erääänä päivänä mummi sai hellyyskohtauksen
ja kysyi ukilta: "Rakastatsie minnuu." Siitä ukki vähän hämillään
tokaisi: "Mitä sie nyt tuommosii kysyt?" Siitä mummi tuhahti jotain.
Pienen tauon jälkeen ukilla välähti ja hän tokaisi: "Tottakai mie
sinnuu rakastan."
maanantai 31. tammikuuta 2011
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
Matkakuumettako?
Mieli purskahtelee sinne ja tänne, ja teen kaikkea muuta kuin mitä pitäisi kello kaksi yöllä. Matka lähestyy, mutta kasailen vain tavaroita erilaisiin pinoihin päättämättä mitä pakata mukaan, ja pieniä muistamisia kertyy joka puolelle; vie kirjaston kirjat, maksa puhelinlasku, hoida matkavakuutus, talleta Pakistanin puhelinnumeroita lappusista työpöydällä, tarkista jääkaappi ettei sinne jää "ne on sinun purkkiasi, en minä sellaista syö, enkä tiiä saaks ne heittää, ja sit haisee jääkaappi vie ne pois ennenkuin lähet" juttujani, vie pois takit eteisestä, etteivät ne kiusaa äitiä, soita Shalulle Intian ystävien yhteyksistä, laita viesti Yasminille Karachiin, editoi Sakun juttuja, soita autopaikasta, silitä, siivoa äidin lakanahylly. Oli vielä jotain muutakin. Ai niin, Saku pyysi hankkimaan serkullensa Karachissa pari Children of Bodomin paitaa. Olipas hyvä, että tiesin kuka on Children of Bodom. Suosittu bändi Pakistanissa asti. Siitä muistui mieleen nenäkannu Sakulle.
Olisin halunnut ehtiä potkuriajelulle. Kukaties ensi talvena ei ole lunta.
Nukkua pitäisi, mutta ajatukset ovat liian vilkkaita. Huomenna teen kaikki "mitä pitää". Matkalaukku valmiiksi, kevyt, että voin lähteä heti kun passi viisumeineen tulee Pakistanin Tukhholman suurlähetystä.
Joskus ennenvanhaan pakkasin laukin puoli tuntia ennenkuin piti lähteä.
Olisin halunnut ehtiä potkuriajelulle. Kukaties ensi talvena ei ole lunta.
Nukkua pitäisi, mutta ajatukset ovat liian vilkkaita. Huomenna teen kaikki "mitä pitää". Matkalaukku valmiiksi, kevyt, että voin lähteä heti kun passi viisumeineen tulee Pakistanin Tukhholman suurlähetystä.
Joskus ennenvanhaan pakkasin laukin puoli tuntia ennenkuin piti lähteä.
perjantai 28. tammikuuta 2011
Voi miten iloinen olenkaan äskeisestä puhelinsoitosta. Siellä oli Kirsti-serkkuni tyttären tytär, joka oli osunut aikaisempaan blogikirjoitukseeni mummostani ja vaaristani.
Isovanhempieni tarina on kulkenut mielessäni vuosikymmenet ja tarkoitukseni olikin tarkentaa tietojani eläkkeelle päästyäni. Nyt on tullut kaikkea muuta, omien lasteni ja äidin asiat, saunaremontit, puutarhainnostus , joihin tämä reilu vuosi eläkkeellä on mennyt. Ja nyt matkantekoon!
En ole saanut edes savipajaani laitettua kuntoon. Mietin, miten onnistui, että vähintään kerran viikossa kiirehdin savipajalle töissä ollessani, mikään muu ohjelma ei mennyt sen ohi, yleensä. Palattuani Intia-Pakistan matkalta on ensimmäinen juttu laittaa paja sellaiseksi, että sinne vain istahdan ja kaikki on käsillä.Kaikki tarvittava siellä on jo, vaatii vain järjestystä. Dreijankin hommasin jo töissä ollessani pari vuotta sitten, enkä ole yhtään dreijannut sillä.
Äidin kanssa kävimme silmälääkärillä ja toisen silmän kaihi on pian, ehkä jo kesällä, valmis leikattavaksi. Silmälääkäri kuitenkin tutkimustensa perusteella vakaasti sanoi, että äidin toistuvat päänsäryt eivät johdu silmistä. Silmänpaine on sitten vuoden takaisen tutkimuksen kohonnut ja on toisessa 22 ja toisessa 26. Silmänpaine ei anna minkäänlaisia oireita. Ennen sitä kutsuttiin viherkaihiksi ja virallinen nimi on glaukoma nyt. Sitä siis seurataan. Silmänpohjat voat äidillä erinomaisessa kunnossa. Ja tänään ei ollut särkyjä, oikein erityisen hyvä olo äidillä.
Äiti sanoo nyt, että vielä on yksi lääkäri, kirurgi, jonka pitäisi tutkia hänet lonkkasärkyjen ja päänsärkyjen selvittämiseksi. Äidin lonkkakivut eivät minusta ole pahat, kävelyäkään eivät yhtään haittaa, jomottelua välillä ja sen mielestäni voi laittaa jo ikävuosien piikkiin. Kahden selkäleikkauksen ja puolentoistavuoden takainen kaatuminen saattavat kipuilla siellä lonkan tienoilla. Siihen ei kuitenkaan taida enää saada hoitoa äidin ikäinen. Kaikki lääkärit ovat sanoneet, että iän mukana tulee kaikenlaisia kolotuksia. Niin myös Jyrki Helve, mahdottoman erinomainen silmälääkäri sanoi: että se on tämä vanhuuden kääntöpuoli. Ja kehoitti äitiä ulkoilemaan 20-30 minuuttia päivisin. Siihen emme äitiä ole saaneet kesälläkään muutamaa kävelyä lukuunottamatta. Silmälääkäri on aika ihana kun patistaa mummoja kävelemään. Olisihan meillä hyvin lumilingolla avattua pihaa ja veljen pihaa kiertää menemättä kadullekaan. Ne kadun muhkurat äitiä pelottavatkin.
Aamusella kuljetin liian suuria saunapuita pilkottavaksi veljelle takapihalle. Puut ovat propsipurilaita, joita isäni on hommannut yli 50 vuotta sitten. Isän puuvaraston perällä oli purilaita, kun eteen oli aina kannettu uusia saunapuita. Sellainen olo, hyvä olo että kantelin isän hommamia puita, muistoineen. Ja siitä, että meillä on puusauna. Tutkimme takapihan jälkiä. Isot ketunjäljet juoksivat haipakkaa lumipenkan poikki. Siellä jossain ketturepolainen asuu, ihan vierellämme. Näin sen kadulla muina kettuina yhtenä iltana, komeaturkkinen kaveri se on.
Käytiin sitten kaupassa ja pankkiasioilla, salaattia ja tomaattia pitää olla, läääkärin määräyksestä. Oman pihan omenoita on vielä säilynyt. INR arvot pysyvät kyllä hallinnassa näilläeväin. Kaupasta tultua keitettiin kahvit ja syötiin jätskit. Samalla reissulla laitoinkin Melbourneen kirjapaketin, jossa toisessa blogissa mainitsemani El Corrector Meksulle ja Aishalle maahanmuuttoasioita käsittelevä kirja sekä pieni pieni papuyllätys.
Avantoon aion pian lähteä. Olen yrittänyt soittaa Pakistanin Ruotsin lähetystöön viisumeistamme, mutta nauhoitusta pidemmälle ei pääse. Lähtisimme matkaan heti viisumit saatuamme. Ensi viikolla.
Iloitse siitä, miten auringonvalo siivilöityy puitten lävitse, tai miten lumi narskuu jalkojesi alla.
Nauti elämän perusasioista, niin ne saavat sydämesi soimaan.
- Norman Vincent Peale
Isovanhempieni tarina on kulkenut mielessäni vuosikymmenet ja tarkoitukseni olikin tarkentaa tietojani eläkkeelle päästyäni. Nyt on tullut kaikkea muuta, omien lasteni ja äidin asiat, saunaremontit, puutarhainnostus , joihin tämä reilu vuosi eläkkeellä on mennyt. Ja nyt matkantekoon!
En ole saanut edes savipajaani laitettua kuntoon. Mietin, miten onnistui, että vähintään kerran viikossa kiirehdin savipajalle töissä ollessani, mikään muu ohjelma ei mennyt sen ohi, yleensä. Palattuani Intia-Pakistan matkalta on ensimmäinen juttu laittaa paja sellaiseksi, että sinne vain istahdan ja kaikki on käsillä.Kaikki tarvittava siellä on jo, vaatii vain järjestystä. Dreijankin hommasin jo töissä ollessani pari vuotta sitten, enkä ole yhtään dreijannut sillä.
Äidin kanssa kävimme silmälääkärillä ja toisen silmän kaihi on pian, ehkä jo kesällä, valmis leikattavaksi. Silmälääkäri kuitenkin tutkimustensa perusteella vakaasti sanoi, että äidin toistuvat päänsäryt eivät johdu silmistä. Silmänpaine on sitten vuoden takaisen tutkimuksen kohonnut ja on toisessa 22 ja toisessa 26. Silmänpaine ei anna minkäänlaisia oireita. Ennen sitä kutsuttiin viherkaihiksi ja virallinen nimi on glaukoma nyt. Sitä siis seurataan. Silmänpohjat voat äidillä erinomaisessa kunnossa. Ja tänään ei ollut särkyjä, oikein erityisen hyvä olo äidillä.
Äiti sanoo nyt, että vielä on yksi lääkäri, kirurgi, jonka pitäisi tutkia hänet lonkkasärkyjen ja päänsärkyjen selvittämiseksi. Äidin lonkkakivut eivät minusta ole pahat, kävelyäkään eivät yhtään haittaa, jomottelua välillä ja sen mielestäni voi laittaa jo ikävuosien piikkiin. Kahden selkäleikkauksen ja puolentoistavuoden takainen kaatuminen saattavat kipuilla siellä lonkan tienoilla. Siihen ei kuitenkaan taida enää saada hoitoa äidin ikäinen. Kaikki lääkärit ovat sanoneet, että iän mukana tulee kaikenlaisia kolotuksia. Niin myös Jyrki Helve, mahdottoman erinomainen silmälääkäri sanoi: että se on tämä vanhuuden kääntöpuoli. Ja kehoitti äitiä ulkoilemaan 20-30 minuuttia päivisin. Siihen emme äitiä ole saaneet kesälläkään muutamaa kävelyä lukuunottamatta. Silmälääkäri on aika ihana kun patistaa mummoja kävelemään. Olisihan meillä hyvin lumilingolla avattua pihaa ja veljen pihaa kiertää menemättä kadullekaan. Ne kadun muhkurat äitiä pelottavatkin.
Aamusella kuljetin liian suuria saunapuita pilkottavaksi veljelle takapihalle. Puut ovat propsipurilaita, joita isäni on hommannut yli 50 vuotta sitten. Isän puuvaraston perällä oli purilaita, kun eteen oli aina kannettu uusia saunapuita. Sellainen olo, hyvä olo että kantelin isän hommamia puita, muistoineen. Ja siitä, että meillä on puusauna. Tutkimme takapihan jälkiä. Isot ketunjäljet juoksivat haipakkaa lumipenkan poikki. Siellä jossain ketturepolainen asuu, ihan vierellämme. Näin sen kadulla muina kettuina yhtenä iltana, komeaturkkinen kaveri se on.
Käytiin sitten kaupassa ja pankkiasioilla, salaattia ja tomaattia pitää olla, läääkärin määräyksestä. Oman pihan omenoita on vielä säilynyt. INR arvot pysyvät kyllä hallinnassa näilläeväin. Kaupasta tultua keitettiin kahvit ja syötiin jätskit. Samalla reissulla laitoinkin Melbourneen kirjapaketin, jossa toisessa blogissa mainitsemani El Corrector Meksulle ja Aishalle maahanmuuttoasioita käsittelevä kirja sekä pieni pieni papuyllätys.
Avantoon aion pian lähteä. Olen yrittänyt soittaa Pakistanin Ruotsin lähetystöön viisumeistamme, mutta nauhoitusta pidemmälle ei pääse. Lähtisimme matkaan heti viisumit saatuamme. Ensi viikolla.
Iloitse siitä, miten auringonvalo siivilöityy puitten lävitse, tai miten lumi narskuu jalkojesi alla.
Nauti elämän perusasioista, niin ne saavat sydämesi soimaan.
- Norman Vincent Peale
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Sauna lämpiää
Sauna lämpiää. Posket punaisena tulin ssaunanlämmitykseen tunnin potkuroinnin jälkeen. Possunkylkiluut (spare ribs) tirisevät uunissa. Nyt neljän jälkeen vielä sinisenharmaa hämärä. Löysin tien varrelta tunnelmaisen kuvauspaikan. Huomenna täytyy potkuroida sinne uudestaan.
Mieli on hyvä ja rauhaisa monessakin mielessä. Tämä päivämäärä on muistettavan erikoinen, 21.1.2011 siis. Toinen muistettava on 14.1.2011. Istun saunan alalauteella ja katselen tulenliekkejä. Osaan jo sytyttää saunanuunin kertaheitolla, mutta saan joka saunassakäynnin aikana luennon äidiltä siitä, miten väärin asettelen pellit. En enää keksi, millä millimetriasteikolla osaisin pellin asentoa mitata. Mutta löylyt ovat uudessa saunassa pehmeät ja makeat. Ja kas, tällä kertaa en saa luentoa, miten pelkällä vedellä ei voi peseytyä. Vaikka olen allergiatohtorin määräyksestä tehnyt niin nelisenkymmentä vuotta.
Se suurin tekijä hyvään mieleen, on vielä sen verran kesken, tekeytymässä, ettei sitä voi julkistaa. Mutta niin todellinen. Niin täydellinen.
Toinen hyvän mielen tekijä on, että sain selitettyä äidille Pakistanin-Intian matkan hyvällä hetkellä, niin, ettei siitä äidille tullut paha mieli. Näyttää siltä, että Espanjan matka osoitti, että äiti tulee aivan hyvin toimeen ja on ehkä mielissäänkin rauhallisesta olostaan yksin.
Vaikka kuinka yritän olla mieliksi, huonosti pesty jugurttukuppini tai unohtunut sukka romuttaa yritykseni ja ihan totta, joskus haluan sanoa vastaan. Olenhan tytär, jota pitää komentaa laittamaan esiliina eteen,
takinnapit kiinni ja kampaamaan tukka. Eikä käsilaukkua saa roikottaa maahan asti.
Noin, se tuli sanottua. Ei sekään oikeastaan enää paljoa häiritse. Koetan ja osaan olla jo hiljaa näiden äidillisten toiveitten ja pikku vaatimusten edessä.
Siis, matkaan. "Sit kun oot reissun heittänyt, mennään Ansulle ja Ainolle ja vanha ystäväni A. on hoitokodissa ja varmaankin ilahtuu kun mennnään käymään. Nämä visiitit ovat sellaisia, etten ajattelekaan keksiväni jotain muuta tehtävää vierailun ajaksi. Minunkin pitää edustaa. Olla tytär. Kertoa lasteni tekemisistä ja kuunnella samat juonenpätkät; kolotukset ja tuntemukset, käynnit poliklinikalle, hyvällä lääkärillä ja huonolla lääkärillä. Kuulon heikkenemiset, Vanhasen naisjutut, huonosti hoidetut lumityöt, nuorten mopoilut ja ystävien sairaudet saavat vuoron kaikki vuoronsa, kerta toisensa jälkeen.
"Onhan meillä monta kesää". sanoi äiti 5 vuotta nuoremmaalle pikkusisarelleen puhelimessa joku päivä sitten. Olin yllättynyt, ahaa, siis kesiä suunnitelllaankin kovaa vauhtia, vaikka minulle helposti tuksautetaaan "joutais jo pois täältä", "ei tuu mittäään kun ei jaksa niinkuin ennen"," kuolemanpilleri pitäs ottaa". Nyt en kuuntelekaan näitä kuolemanjuttuja niin vakasti, vaan muistan ne tulevat kesät. Tuo ohimennen kuulemani lause auttoi asennoitumaan uudella tavalla. Äiti sentään ajattelee tulevia keväitä ja kesiä, vaikka ei minulle sellaista voikaan myöntää.
Äiti onkin voinut hyvin ja kaikkien viime aikojen lääkärissäkäyntien ja kokeiden tulos on hyvä: äitiä ei vaivaa mikään erityinen. Sydämen flimmerit eivät ole vaivanneet, sillä Marevan-hoito on onnistunut, verenpaine tasoittunut erinomaiselle tasolle, pulssi reipas (äidin verenpaine on yhtä hyvä kuin itsellänikin, tosin minulla ei ole vielä ollut nousupiikkejä!). Vaikka äiti minulle usein valittaa, että aivoperäistä se kipu on, tai neurologista, ei ne minua tutki, eivät ota magneettikuvaukseen, missään ei ole erityistä merkkiä, että niin olisi. Päätä särkee ja alaselkää kolottaa välillä, mutta kun äiti on jo 88, ikä vie yleiskuntoa hauraampaan suuntaan, eittämättä. Nyt minusta tuntuu, että tällä menolla äiti elää satavuotiaaksi.
Juuri äsken sain selitettä eron kortisoonisuihkeen ja antibioottien välillä. Ja sen mitä röntgenkuva näyttää nenäonteloissa. Röntgen ei nimittäin näyttänyt mitään erityistä, ja vettä valuvaan nuhantapaiseen äiti sai kortisoonisuihketta. Mutta lääkäri oli äidin mielestä, vaikkakin nuori, hyvin pätevä, kun lähetti röntgeniin.
Tämä vuosi on äidillä alkanut siis aika tasaiseen tahtiin. Ei mitään ihmeempiä terveysongelmia, ainakaan minun eikä lääkärinkään mielestä-
Mieli on hyvä ja rauhaisa monessakin mielessä. Tämä päivämäärä on muistettavan erikoinen, 21.1.2011 siis. Toinen muistettava on 14.1.2011. Istun saunan alalauteella ja katselen tulenliekkejä. Osaan jo sytyttää saunanuunin kertaheitolla, mutta saan joka saunassakäynnin aikana luennon äidiltä siitä, miten väärin asettelen pellit. En enää keksi, millä millimetriasteikolla osaisin pellin asentoa mitata. Mutta löylyt ovat uudessa saunassa pehmeät ja makeat. Ja kas, tällä kertaa en saa luentoa, miten pelkällä vedellä ei voi peseytyä. Vaikka olen allergiatohtorin määräyksestä tehnyt niin nelisenkymmentä vuotta.
Se suurin tekijä hyvään mieleen, on vielä sen verran kesken, tekeytymässä, ettei sitä voi julkistaa. Mutta niin todellinen. Niin täydellinen.
Toinen hyvän mielen tekijä on, että sain selitettyä äidille Pakistanin-Intian matkan hyvällä hetkellä, niin, ettei siitä äidille tullut paha mieli. Näyttää siltä, että Espanjan matka osoitti, että äiti tulee aivan hyvin toimeen ja on ehkä mielissäänkin rauhallisesta olostaan yksin.
Vaikka kuinka yritän olla mieliksi, huonosti pesty jugurttukuppini tai unohtunut sukka romuttaa yritykseni ja ihan totta, joskus haluan sanoa vastaan. Olenhan tytär, jota pitää komentaa laittamaan esiliina eteen,
takinnapit kiinni ja kampaamaan tukka. Eikä käsilaukkua saa roikottaa maahan asti.
Noin, se tuli sanottua. Ei sekään oikeastaan enää paljoa häiritse. Koetan ja osaan olla jo hiljaa näiden äidillisten toiveitten ja pikku vaatimusten edessä.
Siis, matkaan. "Sit kun oot reissun heittänyt, mennään Ansulle ja Ainolle ja vanha ystäväni A. on hoitokodissa ja varmaankin ilahtuu kun mennnään käymään. Nämä visiitit ovat sellaisia, etten ajattelekaan keksiväni jotain muuta tehtävää vierailun ajaksi. Minunkin pitää edustaa. Olla tytär. Kertoa lasteni tekemisistä ja kuunnella samat juonenpätkät; kolotukset ja tuntemukset, käynnit poliklinikalle, hyvällä lääkärillä ja huonolla lääkärillä. Kuulon heikkenemiset, Vanhasen naisjutut, huonosti hoidetut lumityöt, nuorten mopoilut ja ystävien sairaudet saavat vuoron kaikki vuoronsa, kerta toisensa jälkeen.
"Onhan meillä monta kesää". sanoi äiti 5 vuotta nuoremmaalle pikkusisarelleen puhelimessa joku päivä sitten. Olin yllättynyt, ahaa, siis kesiä suunnitelllaankin kovaa vauhtia, vaikka minulle helposti tuksautetaaan "joutais jo pois täältä", "ei tuu mittäään kun ei jaksa niinkuin ennen"," kuolemanpilleri pitäs ottaa". Nyt en kuuntelekaan näitä kuolemanjuttuja niin vakasti, vaan muistan ne tulevat kesät. Tuo ohimennen kuulemani lause auttoi asennoitumaan uudella tavalla. Äiti sentään ajattelee tulevia keväitä ja kesiä, vaikka ei minulle sellaista voikaan myöntää.
Äiti onkin voinut hyvin ja kaikkien viime aikojen lääkärissäkäyntien ja kokeiden tulos on hyvä: äitiä ei vaivaa mikään erityinen. Sydämen flimmerit eivät ole vaivanneet, sillä Marevan-hoito on onnistunut, verenpaine tasoittunut erinomaiselle tasolle, pulssi reipas (äidin verenpaine on yhtä hyvä kuin itsellänikin, tosin minulla ei ole vielä ollut nousupiikkejä!). Vaikka äiti minulle usein valittaa, että aivoperäistä se kipu on, tai neurologista, ei ne minua tutki, eivät ota magneettikuvaukseen, missään ei ole erityistä merkkiä, että niin olisi. Päätä särkee ja alaselkää kolottaa välillä, mutta kun äiti on jo 88, ikä vie yleiskuntoa hauraampaan suuntaan, eittämättä. Nyt minusta tuntuu, että tällä menolla äiti elää satavuotiaaksi.
Juuri äsken sain selitettä eron kortisoonisuihkeen ja antibioottien välillä. Ja sen mitä röntgenkuva näyttää nenäonteloissa. Röntgen ei nimittäin näyttänyt mitään erityistä, ja vettä valuvaan nuhantapaiseen äiti sai kortisoonisuihketta. Mutta lääkäri oli äidin mielestä, vaikkakin nuori, hyvin pätevä, kun lähetti röntgeniin.
Tämä vuosi on äidillä alkanut siis aika tasaiseen tahtiin. Ei mitään ihmeempiä terveysongelmia, ainakaan minun eikä lääkärinkään mielestä-
lauantai 22. tammikuuta 2011
Potkuriajelu Tahvanana
Aamulla ihmettelin, miksi ulkona on jotain kummallista. Sitten huomasin, navakka tuuli oli vienyt isoista puista kaiken lumen. Satumaisena oli kadonnut.
Edessä oli reilu kilometri loivaa ylämäkeä, potkuria piti työntää. Alaspäin sain laskea sen potkurilla. Vaan siinä tulikin kuuma, sillä pakkanen oli laskenut alle kymmeneen, mutta päälle laitoin kuin lähi kolmenkymmenen pakkasiin, joita on pidellyt kyllä. Lähikauppaan siis huruttelin ja ostin maitoa, piimää ja ruisleivän.
Useita tunteja selasin kuvatiedostojani, valitsin kuvia Piian tekeillä olevaan kalenteriin ja poistin epäonnistuneita otoksia. Sopivan rauhallista Tahvananpäivän puuhaa.
Tänä vuonna olemme olleet hiljaksiin joulunseudun, ulkomaan rakkaat eivät tänä vuonna tulleet.
Edessä oli reilu kilometri loivaa ylämäkeä, potkuria piti työntää. Alaspäin sain laskea sen potkurilla. Vaan siinä tulikin kuuma, sillä pakkanen oli laskenut alle kymmeneen, mutta päälle laitoin kuin lähi kolmenkymmenen pakkasiin, joita on pidellyt kyllä. Lähikauppaan siis huruttelin ja ostin maitoa, piimää ja ruisleivän.
Useita tunteja selasin kuvatiedostojani, valitsin kuvia Piian tekeillä olevaan kalenteriin ja poistin epäonnistuneita otoksia. Sopivan rauhallista Tahvananpäivän puuhaa.
Tänä vuonna olemme olleet hiljaksiin joulunseudun, ulkomaan rakkaat eivät tänä vuonna tulleet.
perjantai 14. tammikuuta 2011
tiistai 11. tammikuuta 2011
Vuoristokävelyä ja laamoja
Joka päivä olen kävellyt tässä paratiisissa, josta laajana kaartuu avoinna Välimeri, toisella puolen vuorenrinteet. Joka päivä olen uinut serkkuni talon pihan altaassa, noin +12C ja se käy melkein avannosta kun koetan uida rinkulan.
No nyt sinne ja päivityksiä ja kuvia myöhemmin. Palaan Suomeen 13.1.2011 Benalmadesta, Andalusiasta.
Laamoja olen ihaillut useana päivänä, niiden koti näyttää olevan vuorenrinteen maalaistalon pihapiirissä, joka on vuoristokävelyn matkan varrella korkealla vuorenrinteellä. Vähän kokeilin ihan oikeaa vuoristopatikkaretkeä. Olisipa ollut kaveri mukana niin olisin voinut jatkaakin; yksin paikassa, missä polku katosi olemattomiin, katsoin parhaaksi laskeutua alas jyrkkää rinnettä tarkoin varoen irtonaisia kiviä ja asetellen askeleet jokaisella askeleella, kunnes tasaisempi polku vei autotien varrelle.
Rosmariini ja laventeli asvavat villinä rinteillä.
No nyt sinne ja päivityksiä ja kuvia myöhemmin. Palaan Suomeen 13.1.2011 Benalmadesta, Andalusiasta.
Laamoja olen ihaillut useana päivänä, niiden koti näyttää olevan vuorenrinteen maalaistalon pihapiirissä, joka on vuoristokävelyn matkan varrella korkealla vuorenrinteellä. Vähän kokeilin ihan oikeaa vuoristopatikkaretkeä. Olisipa ollut kaveri mukana niin olisin voinut jatkaakin; yksin paikassa, missä polku katosi olemattomiin, katsoin parhaaksi laskeutua alas jyrkkää rinnettä tarkoin varoen irtonaisia kiviä ja asetellen askeleet jokaisella askeleella, kunnes tasaisempi polku vei autotien varrelle.
Rosmariini ja laventeli asvavat villinä rinteillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
