vaari ja mummo, perjantaikävely osa 2

Kuljen vielä hetken matkaa Tykin kapeilla kaduilla.Vaaleanoranssin talon kuisti pysäyttää minut mykistyneenä; kuisti on kuin intialaisesta palatsista. Koko piha on puutörkyä täynnä. Talossa asuu varmasti taiteilijasielu, jolla oli rahaa kunnostaa talo, mutta ei pihaa. Piharakennuskin oli kuin koru. Taidan mennä joku päivä rohkeasti ja pyydän saada kuvata pihan puolelta. Kuvailen pihaa joka puolelta aidan takaa. Päivä on syksyisen sumuinen, välillä sataa kevyesti ja soratiet ovat kauniin ruskeansävyiset sateesta. Japanilaiset kastelevat putarhansa juuri ennen vieraitten tuloa; silloin värit ja kiilto tulevat esiin.

Vanhan hautausmaan matala sammaleinen kiviaita pujahtaa näkyviin. Tämä takaportti on pieni, kädensija kulunut ainakin reilun sadan vuoden kättelyistä. Löysin vaarin haudan, koska sen merkitsi omatekoinen rautaristi. Vaarini seppä Jaakko Sarell kuoli kun isäni oli pieni poika. Parisssa säilyneesssä valokuvassa näen hänen tummat hiuksensa, ulkomaalaisen tuntuisen vahvan olemuksensa.

Isoisä on tullut Vaasan seudulta Itä-Suomeen. Perheen mukana säilynyt tarina kertoo englantilaisesta fregatista, joka oli tullut Suomeen auttamaan Oolannin sodan aikoihin. Tuli talvi ja laiva jäätyi Vaasan satamaan. Sinä talvena merimies Sarell perusti perheen,  Vaasan lähettyvillä kerrotaan olleen Sarellin kylän joidenkin vuosien päästä.

Joskus vuonna 1952 tätini oli leikannut lehdestä kuvan Britannian laivastovierailusta ja siinä seisoi vaarini oloinen tumma mies, laivastoamiraali Sarell. Minäkin näin tuon kuvan koulutyttönä. Netistä olen selvitellyt nimen Sarell alkuperää, ja selvisi, että se on hugenottinimi. Hugenotit olivat ranskalaisia protestantteja, jotka uskonvainottuina pakenivat pois Ranskasta. Sarell-nimi esiintyy siksi  Cornwallin maakunnassa Englannissa, koska se on heti kanaalin yli Ranskasta. Sittemmin nimen tapaa esimerkiksi USA:ssa. Jännittäviä kiemuroita.

Sieltä Vaasasta (tästä on dokumentit olemassa, sitä ennen tarina on perimätietoa, miten oikeaa, en tiedä)ruotsinkielinen Jaakko eli Jacob lähti Impilahdelle perustettavaan paperitehtaaseeen töihin. Jossain kohden noin 1892 hän tapasi mummoni, kotoaan Kuhmon Vepsänjärveltä karanneen nuoren pellavalettisen tytön Eeva Maria Kärnän, tuskin yhdeksäntoistavuotiaan. Emme tiedä, miksi mummo karkasi tiettömän taipaleen takaa niin kauas. Mummo ei koskaan ottanut yhteyttä kotiinsa, eikä kukaan hänen omista lapsistaankaan saanut koskaan tietää äitinsä tarinaa tai mistä hän oli kotoisin. Itse päättelin, että Eeva Maria oli kenties karannut tilannetta, joka oli syntynyt perheen isän kuollessa 1891. Perheessä oli tusinan verran lapsia ja isoimmat veljet ehkä määräsivät siskonsakin tulevaisuudesta. Jossain sieluni, aivojeni sopukoissa on kuva naimakauppaa pakenevasta nuoresta tytöstä. Onkohan mummo joskus minulle kertonut menneisyydestään ja se on jäänyt soimaan mieleeni. Niin. Totuutta emme enää koskaan tiedä.

Ensimmäiset lapset syntyivät Impilahdella 1893 alkaen, nuorimmaiset kaikkiaan kahdestatoista Kaukaalla, Kaukaan tehtaan kupeessa, minne Jaakko perheineen muutti. Isäni Frans Albert on nuorimmainen, syntyi 1916. Aikuiseksi eli 8 lasta.

Jaakko, tai kirkonkirjoissa Jacob, teki oman ristinsa jo paljon ennen kuolemaansa 1922. Suunnistan aina hautausmaalla tuon ristin mukaan. Se löytyy heti. Vieressä on mummoni Eeva Maria, kuolinvuosi 1955 ja yksi heidän lapsistaan, kummitätiti Hilma Ester Sipiuläinen os. Sarell ja hänen perheensä.

Mummostani pitäisi kirjoittaa tarina ja keksiä tarinaan hänen puuttuva pakotarinansa. Olen miettinyt sitä monella tapaa. Olikohan niin, että Jaakko kulki jalan Impilahdelle Laatokan pohjoisrannalle Vaasasta ja nuoret tapasivat jossain matkan varrella? Aluksi heillä ei ollut yhteistä kieltä, vaarini oli ruotsinkielinen, mummo taas syvältä Kuhmon korvesta. Tutkittuani kirkonkirjoja heidän tapaamisensa oli reissumatkan alettua tapahtunut nopeasti, kirjausten välillä oli noin vuosi.  Tuon aikaisilla maanteillä, joita ei aina ollutkaan, karkaaminen, tapaaminen, matkanteko ja perheen muotoutuminen  tapahtui kaikki noin vuodessa. Tai ehkä nuoret tapasivatkin vasta  Impilahdella, jonne Eeva Maria oli jo ehtinyt piiaksi.  Oliko hän tullut piikomaan, sitäkään emme tiedä.

Isovanhempieni papintodistuksessa mummon syntymäpaikka oli kirjoitettu , mutta käsialasta ei saanut selvää. Vasta kesäällä 2005 käsittämättömien yhteensattumien vuoksi (toinen tarina) sain selville mummon kotipaikan ja löysin sukulaiset Kuhmosta. Kuhmossa on ollut innokkaita sukututkijoita ja sukukirjakin on painettu; Kärnän suku on tullut Kuhmoon jo 1600-luvulta Pohjanmaalta. Tämän päivän kuhmolaisille sukulaisilleni Eeva Marian kohtalo oli aina ollut täydellinen musta aukko. Löysin koko joukon sukulaisia Kuhmosta, mutta karanneen mummoni tarinaa ei kukaan enää tiennyt sielläkään.

Näitä ajatuksia mielessäni kävelin kotiin läpi Tirilän kaupunginosan, satoikin, tuskin huomasin. Äiti jo huolestui, missä se tytär viipyy ja soitti kahteen kertaan matkan varrella.

Kaikenlaista viime viikolla

Koetan unohtaa Helsingin ja sen mahdollisuudet täällä Tirilässä ja täällä ollessa alkaa tuntua välillä samantekevältä mitä siellä tapahtuu. Voin katsella miten istuttamani kärhö menestyi talven yli, minne laitan vihannesmaan, voin miettiä mitä kesäkukkia laittaisi, miten nyt niin harmaasta ja ankeasta maasta putkahtaa hetkessä ihana kotipiha. Lunta on vielä paksuina mattoina pihalla tänään puolessavälissä huhtikuuta. Mahtavat lumikuormat ovat kuitenkin sulaneet nopeasti.

Helsingissä olin muutaman päivän ja ahmin kaikkea hurjalla vauhdilla. Pakistanilaisystäväni Ryqiyyan luona laitoimme uuden tietokoneen käyntiin ja internettiin (minun taidoillani se ei ihan onnistunut, mutta Saku oli puhelimen toisessa päässä). Pikku-Aishan kanssa kävimme uimassa Mäkelänrinteessä ja Horisontin savipajalla tekemässä muutaman hienon jutun, Aisha 8-vuotias ihan ensimmäistä kertaa. Aishan työt jäävät kuivumaan, ne on maalattu alilasitteilla ja ne vielä lasitetaan ja poltetaan lasitepoltossa. Olin yllättynyt Aishan innosta ja kätevyydestä. (erotuksena tyttäreeni on tämä nuorempi usein pikku-Aisha erotukseksi)

Seuraavan päivän ohjelmaa: Sakun, Salmanin (8) ja Ehteshamin (4) kanssa kävimme ensin Pizzahutissa ja sitten Ehteshamin  synttärin kunniaksi katsomassa Risto Räppääjä ja polkupyörävaras-leffan. Hauska ja positiivinen yllätys; olisipa sairaaloissa oransseihin asuihin pukeutuneita laulavia lääkäreitä kuten Syrjän veljekset tai junan takalaiturilla Bollywoodin tyyliin intialainen tanssi-ja laulukohtaus, aitoa bhangraa (punjabilaista kansanmusiikkia, josta on tullut suosittua). Kymppi tekijöille!

No sitten Perkkaalle poikien kotiin, missä Salman henkeä vetämättä kertoi elokuvan tapahtumista. Naheedin mainio paksitanilainen illallinen, isä-Babar ja liian-pieni-leffaan Noman (3) myös seurassamme. Opiskelijana Babar tuli useita vuosia sitten työpaikalleni katsomaan suomalaista, joka osaa urdua, siis minua!. Seuralliseen Babariin ei voinut olla tutustumatta ja nyt kutsuvat nämä ihanat kolme poikaa minua dadoksi, eli pakistanilaisittain se on isänpuoleinen isoäiti. Tietokonealan insinööriksi valmistuttuaan Babar toi myöhemmin vaimonsa ja Salmanin Suomeen, nyt perhe on kasvanut täällä ja kotiutunut erinomaisesti. Suomen kieli sujuu kohtalaisesti vanhemmiltakin, pojat tietysti osaavat sen.

Seuraavana päivänä pikavisiitti Karhusuolle luokkatoverini Riitan luo, sitten Kauklahteen, jossa kahvittelin perinteisessä Halmeen kahvilassa, kun en tavannutkaan serkkuni vaimoa, helmentekijää ja kauneudenhoitajaa kauneushoitolassaan. Sitten olin suunnitellut käyväni Björn Weckströmin lasinäyttelyssä Brondan Galleriassa. Galleria oli kiinni, mutta sain hyvän kuvan töistä suurista ikkunoista. Ihania ne ovat, Stonehengestä innoittuneita.
Otin kuvia Helsinkiä ikävöivälle Aishalleni Bulevardin torneista ja ajoin katsomaan miten jäät ovat lähteneet mereltä.

Uunisaaren silta oli auki, aurinko paistoi kimmeltävästi ulapalta, joutsen ui ihan viereen, lokit juttelivat, muutama muukin kävelijä otti aurinkoa kallioilla.