Ihan pihalla

Viime viikolla:

Porschella ajeltiin.

Jalkapalloa pelattiin.

Kasvimaata muokattiin.

Kasvilava rakennettiin, saranakansin.

Uusi lehtikomposti rakennettiin.

Globe-komposti ostettiin.

Vanhasta tehtiin kasvikarsinoita, joille kaivettiin sovitetut kuopat.

Kerättiin muhevia matoja.

Vieraatkin joutuivat, ai, laitettiin lapion varteen.

Ja muut vapaaehtoisesti.

Vuohenputkille näytettiin kyytiä.

Perunaa, gladioluksia ja maa-artisokkaa istutettiin.

Rusketuttiin, oli kuuma, helle suorastaan.

Mustikkapiirakkaa syötiin .

Suomalaiset eivät halua sanoa: minä istutin, minä saavutin, vaan

vaatimattomasti käytetään passiivia: no, tehtiin sitä aika hurjasti töitäkin.

Mukana Seija, Sepe, Saku, Riaz, Yussuf, Ali, Sami, Eetu, Aapo.

Amlopdiloplap ei taivu

Amlopdin tai sinnepäin on äidin uusi sydän- ja verenpainelääke, joka lisättiin muutama viikko sitten kohonneen verenpaineen korjaamiseen. Se onkin auttanut hyvin, mutta Amlopdinin lisäys tuntuu olevan juuri se käänne äidin elämässä, että lääkkeiden muistaminen ja oikeaan aikaan ottaminen on yhtäkkiä vaikeaa. Nimesimme lääkkeen A:ksi, mutta ei sekään auttanut. Aikaisemmin äiti ei ollut halunnut lääkerasiaa, johon päivittäiset lääkkeet jaetaan.

Nyt satuin ehdottamaan sellaisen hankkimista ja luvan sain heti! Äiti päivittelee, miten se nyt näin meni, että nämä lääkkeet minä muistin ottaa ihan itse ilman jakoa laatikkoon.
Nyt yhtäkkiä tuntuu, ettei äiti saa lääkkeitään itse jaetuksi. Olemme nyt parin viikon ajan jakaneet yhdessä viikon annokset rasiaan. 7 lääkettä + vitamiini.

Pari viikkoa sitten äiti oli 10 päivää Lappeenrannan kylpylaitoksella. Sieltä tuli vähän virkeämpänä kotiin, kehui saamiaan hoitoja. Suosikki oli hivamat-hoito.

Siellä pyydettiin äidiltä lupa osallistua Voimaa vanhuuteen-projektiin (luin sen äidin saamista papereista). Siihen näyttää kuuluvan aluksi viikottainen fysioterapeutin kotikäynti. Kotona sitten äiti jo ihmetteli, mistä ne olivat hänen nimensä saaneet ja osanneet kotiinkin tulla. Tavoitteena on liikuntakyvyn säilyttäminen mahdollisimman pitkään.
Mutta nuo lääkkeiden nimet! Eivät ne minunkaan kieleeni meinaa taipua, Bisoprol, Simvastatin, Kloptril...miksi ne ovat noin vaikeita, en tiedä. Kuulostavat hienoilta ja tärkeiltä kuin jos olisivat vaikka Isoppi, Sivati, Kloppi. Alan epäillä, että monella iäkkäällä menevät pillerit ja purkit sekaisin, jos lääkkeitä on monta.

Saku-poikani tuli muutamaksi päiväksi käymään, ja sanoi, että mummi ei ole nuoren miehen mielestä juurikaan vanhentunut viimeisen kymmenen vuoden aikana, mummi on aina ollut sama touhukas mummi.
Mutta nyt, viimeisen vuoden aikana on tapahtunut roima muutos vanhenemisen suhteen. Niinhän se on.

Tänään äiti sanoi väsyttyään: olisin niinkuin normaalit ihmiset.

Omenapuiden kukinta on aikainen tänä vuonna. Pari päivää sitten (20.5.) olivat nuput näin herkän suloisia. Äiti yrittää noukkia rikkaruohon tai pari, ihmettelee puutarhahommiani, antaa ohjeitaan, sitten istuu pihakiikussa, väsyy ja menee pitkälleen sisälle. Äiti nukahtaa nopeasti ja saattaa nukkua 2-3 päiväunet 10 tunnin yöunien lisäksi. Hyvät unenlahjat äidillä on, mutta tahtoisi olla virkeämpi ja jaksavampi. Kun ei ole, turhautuu ja on kiukkuinen.

Kummit, kuvat ja kriisi

- Joutaisin jo tieltä pois kuolemaan.
Huomasin, että äidillä oli nyt jotain mielessä, vakavasti. Miten tässä pitäisi toimia. En sanonut mitään. Paitsi tervehdin tietenkin tultuani asioilta.
- Isän kanssa ollaan kaikkemme tehty, että teillä olisi kaikki hyvin ja jo isä puhui, että...
Mietin mistähän on kysymys nyt.
- Jo silloin Australiassa siivosin kaikki paikat, pesin pyykit ja ajattelin, että sitten sinun on helpompi lasten kanssa....
Nämä ovat niitä asioista, joita äiti muistaa kun on jostakin todella todella suuttunut. 
- Menin yläkertaan vaan hakemaan...ja katsoin sinne kammariisi, en olekaan siellä aikoihin käynyt kun en rappusia niin jaksa...
Ups, tavaroita oli kammarissa pinossa siellä ja täällä, sänky petaamatta, mutta ei se yksistään olisi niin vakavaa mieltä tuonut.
- Toiset ihmiset menee edelle, ei minulla ole enää mitään arvoa, jatkoi äiti.
Ohhoh! Mitähän tämä. En oikein osannut ottaa asiasta kiinni ja pysyttelin hiljaa ja mietin mahdollimman neutraalia sanottavaa.
- Äiti, mistä on kysymys?
- No siellä on toisten kuvat tärkeimpänä seinällä, oikein keskellä kaikkea kunniapaikalla. Muut ovat sitten niin tärkeitä sinulle.
- Äiti, mitä kuvia tarkoitatkaan. En oikein käsitä mitä tarkoitat. Ei kukaan ole tärkeämpi minulle kuin sinä.
- Siellä seinällä keskellä on kummiesi kuvat, nekös on ne ylimmät nyt!
- Kuule äiti, ne ovat kauan sitten perimäni kuvat kummeistani, rakkaat kyllä, mutta ei niillä ole tuollaista merkitystä, että olisivat jotenkin edelläsi. Ne ovat kauniit vanhat kuvat ja tiedäthän, että kummini olivat läheisiä minulle ja koko perheelle, sanoin ja halasin äitiä ja vakuutin vielä monin sanoin, että äiti on rakkain. Monin sanoin, ennenkuin äidin olemus oli helpottunut. Kriisi oli ohi.
Vaan mielessä pyörii.

Olin laittanut seinälle kauniit pyöreissä kehyksissä olevat Ester-tätini, isän siskon ja hänen miehensä Gunnar-sedän kihlajaiskuvat 1910-luvulta. Molemmat olivat 19-vuotiaita ja tuolloin otettiin kihlakuvatkin erillään. Kuvat ovat aina olleet matkassani ja seinällä, eikä niitä nyt tarvinnut alas ottaa.
Ehkä syynä äidin ajatuksiin oli, että vanhempieni kuvat eivät olleet seinällä, vielä.

Käskynkkää

- Anna nyt käsivartes.
Se oli ensimmäinen kerta eilen, kun äiti itse kysyi.  Olen monen monta kertaa tarjonnut talven mittaan, että mentäis liukkailla käskynkkää. Kävelimme isän haudalle Lepolaan. Mietimme mitä kukkia haudalle pian viedään ilmojan lämmettyä vielä vähän. Ehkä begonioita. Ne ovat äidin lempikukkia.

Äidin kävely on talven mittaan kovasti hiljentynyt ja sellaista pientä töpöttelyä. Kotona meinaa matonreuna tarttua tossun eteen.

Kuva viime kesältä, kun äiti vielä käveli aika mukavasti ja touhusi pihalla.

Päämummo ja minä

- Päämummo täällä olen sitten minä, sanoi perheemme päämummo.
On minullakin pikkuiset meriitit tähän äitienpäivänviettoon, kahden lapseni ansiosta. Sain paistaa täytekakunkin. Siitä tuli ihan hyvä. Pihalle en saanut kuitenkaan mennä haravoimaan, koska päämummon mielestä sellainen ei sovi äitienpäivänä ollenkaan. Mitäpä minä päämummoa vastustamaan.

Päämummon kahden lapsen (64 ja 62 v.) ja miniän kanssa vietimme äitienpäivän kahvihetken tänään.
Päämummon 4 lapsenlapsenlasta pyrähtelivät sisään ja lapsenlapsista 2, toiset kaksi, minun isot pikkuiseni, soittelivat Melbournesta ja Helsingistä.

Huomasin, ettei tänä keväänä ole voinut ilman takkia mennä ulos, tein sen tänään kun vein kompostiämpärin Kompostin vierellä raparperit nousevat kuolleiden lehtien seasta voimiensa uhossa. Ruoho on alkanut vihertää jo.

Yllättäen löysin sinivuokkoja pihan viereisestä metsästä. Lapsena pyöräilimme poimimaan aina äitienpäiväksi sinivuokot Pappilanniemen metsästä noin 3 kilometrin päästä. Mitään toista paikkaa en silloin tiennyt. Miten en olekaan niitä huomannut tuossa rinteessä! Niitä ei ollut kerättäväksi, ainakaan vielä.

Rakuttamaan!

Edellisessä postauksessa kerroin tutkimusretkestäni raku-keramiikan historiaan ja filosofiaan .

Nyt kertomus jännittävästä rakupolttoretkestä viikko sitten toukokuun lopulla. Otin kuvia, että saan koko tapahtumasarjan selkeäksi kuvin. Itselleni ja muillekin rakuttamisesta kiinnostuneille. Olen ollut mukana muutamassa rakupoltossa ja vielä on oppimista. Kaikkein tärkein oppi on ollut se, että tulos voi olla muuta kuin odotit. Joskus se voi olla käsittämättömän yllätyksellistä. Tai oikeastaan aina.

Meidän rakuttajien mieleen onkin juuri tuo ihana krakleiden muodostus. Silmä kovana odotamme esineitä yli 1000 asteen polttouunista. Onko? Oi! Paljon. Pinta saattaa olla yllätys ja eläväinen, ja mieliksi, vaikka ei krakleita synnykään.  Kaiken kaikkiaan keramiikan lasitepoltot ovat yllätyksiä ja yllätyksiä, rakupoltossa vielä kolmannen ja neljännen kerran yllätyksiä. Tai sitten pihdeistä tipahtaa juuri odottamasi esine, palasiksi, palasiksi.

Rakukeramiikka ei ole käyttökeramiikkaa, vaan se on katseltavaksi ja käänneltäväksi tarkoitettua. Niinkuin Paulan perhostaulu, Einen tonttu tai  kelloni. En tiedä tehdäänkö tämän päivän teeseremonioiden kupit enää yhtä käyttöä varten.

Saviesineet muovaillaan käsin tai dreijaamalla. On olemassa erityisesti raku-polttoon tehtyä savea, mutta kaikki käy; olen käyttänyt korkkisavea, dreijaussavea ja jopa kelloihini valusavea. Kuten kaikki keramiikka, ne ensin ns. raakapoltetaan sellaisenaan. Raakapoltetut työt lasitetaan erityisillä rakupolttoon soveltuvilla lasitteilla.

Nyt rakuttamaan eli valmistelemme uunin pihalla.
Kannellinen pönttö kansineen on varustettu kaoliinivillalla. Esineet asetetaan pohjalle. Kaasupoltin sitten tynnyrin aukkoon.

 

  

Poltto kestää noin puolesta tunnista tuntiin. Tottunut rakuttaja voi kurkistaa kannen aukosta, onko lasite alkanut sulamaan ja voi saada osviittaa, milloin lasitus on valmis. Reiästä voi kurkata, alkaako lasite sulaa. Tiettyä polttoaikaa ei voi sanoa, se riippuu tulen voimakkuudesta, ilman kylmyydestä...kokemus auttaa hieman. Meidän polttomme kestivät puolesta tunnista melkein tuntiin. Teimme 7 polttokertaa, siis 7 uunillista.

Hehkuvat esineet nostetaan suurilla pihdeilla ensin pönttöön, jossa on revittyjä sanomalehtiä ja johon voidaan heittää puruja tms. Pöntön kansi kiinni ja esineen valtava kuumuus sytyttää lehdet ja purut palamaan. Nyt niitä krakleita pitäisi syntyä ja yllätyksiä monenlaisia. Samaan pönttöön laitetaan muttama esine. Sitten vielä kolmanteen pönttöön kylmään veteen.

Vedestä nostetut esineet ovat vielä mustia ja nokisia, ne puhdistetaan vedellä. Aikaisemmat viitteet krakleista saattavat paljastua vasta tässä vaiheessa noen alta. Tai hehkuvat metallin värit.

Rakupoltossa ne kohdat, joita ei ole lasitettu. jäävät mustiksi noesta. Koristekuvioita voi tehdä piirtämällä ensin vahalla kohdat, jotka halutaan mustaksi. Vaha palaa pois.

Tulishow!
Rakutimme yhden lauantaipäivän myöhään yöhön ja pimeällä tulishow oli upea!
 

 Ja aika vaarallinenkin! Otsatukat on hyvä laittaa piiloon, essu yhdeltä rakuttajalta leimahti liekkeihin ja aiheutti melkein hurjan tilanteen. Vaatteet kannattaa valita huolella, niinkuin opemme Paula pitkässä nahkaessussaan meille näytti.

Sitten saunaan ja nukkumaan Myllylän 1900-luvun alussa rakennettuun kansakouluun. Se on nyt keraamikko Paula Noposen koti ja kurssipaikka. Koti myös tärkeilevälle, mutta kahdesta kanastaan huolta pitävälle komealle kukolle. Laitan seuraavan postaukseen tunnelmista koululla toiseen blogiini http://www.siperankautta.blogspot.com/.

Raku on mielihyvää, harmoniaa, keramiikkaa

Ne jotka eivät ymmärrä suurten asioiden

pienuutta itsessään, ovat taipuvaisia

vähättelemään pienten asioiden suuruutta toisissa.

Okakura Kakuzo

 
Raku kirjainmerkkinä Japanissa merkitsee mielihyvää, leppoisuutta. Japanilaisille teeseremonia on mielihyvän alkulähde; rentoutumista ja irroittautumista jokapäiväisistä askareista. Esteettisyys on teeseremonioissa olennaista. Raku-keramiikan nimi juontaakin nimenomaan nautinnollisesta hetkestä, kun ruoka ja astiat olivat harmoniassa keskenään. Teekuppi on osa teeseremonian estetiikka ja harmoniaa.


Vuosisatoja sitten teekupit tehtiin kertakäyttöisiksi. Se ei ole oikein samaa kuin meidän aikamme kertakäyttöastiat. Kupit muotoiltiin ja poltettiin yksittäiskappaleina, ja koska rakupolton tulos ei kestä vettä, vaan tee imeytyy kuppiin, sitä ei voinut käyttää uudelleen. Kaikkein halutuimpia olivat kupit, joissa lasitepinta teki hämähäkkkimäisiä viivoja, krakleita (crackle englanniksi). Parhaimmillaan näyttää, että kuppi hajoaisi kun sitä koskettaa!

Raku-keramiikan valmistuksen aloitti Raku Chojirö perheyrityksessään Momoyama-kaudella (1573-1615). Chojirö kehitti kupit kiteytymiseksi teeseremonian peruskäsitteiden mukaan; ne olivat harmonia, kunnioitus, puhtaus ja rauhallisuus.

Nyt kirjoittaessani huomaan, että helposti keraamikko yrittää liian paljon, liian monimutkaisia raku-esineitä. Taidan päätyä yksinkertaistamaan ja pelkistämään esineeni, sillä ylläoleva tuntuu puristuksena rinnan alla. On hykerryttävää tutkiskella jotain erityistä asiaa, jota jo jonkin verran kuvittelee hallitsevansa, mutta mikä vie aina suuremmalla innostuksella mukaansa. Tässä tapauksessa raku on suuri iloni ja innostukseni!

En itsekään tiennyt raku-keramiikan historiaa ennekuin nyt innostuin tutkimaan muutamia kirjojani.

      
(historiatiedon lähde: Kimmo Jylhän upea kirja Raku, japanilainen ruokakirja)