Päämummo toipuu juhlaväsymyksestä

Eilen illalla olin tosi huolissani; kuulin alakerrasta kolistelua päämummon normaalin nukkuma-ajan jälkeen ja menin katsomaan. Päämummo istui pallilla pimeässä vessassa. Yritin kysyä, oliko olo huono. Tarjosin apua. Ei sopinut. Mutta kuka nyt istuu pimeässä vessassa. Mietin, että jos joku kohtaus olisikäynyt, ei hän olisi jaksanut kantaa pallia vessaan.
- Mie vaan istun tässä. Mee vaan.

Jotain oli kuitenkin. Jäin keittiöön lukemaan lehteä ja näyttämään siltä, etten odotellut, vaikka sen takia jäinkin. Päämummo oli selvästi sillä mielellä, ettei kannattanut tuppaantua liikaa kyselemään.  Sitten viimein, hitaasti ja harkiten, puki hän yöpukunsa ja kävi nukkumaan.

Olimme illansuussa ajelleet Valkealasta.  Perheen nyt nuorin aikuinen, isomummin pojantyttärenpoika Atte juhli rippillepääsyä. Isomummille se oli tärkeä päivä , se verotti niin henkisesti kuin fyysisestikin voimia. Isomummi oli kyllä iloinen ja jaksoi todella hyvin koko päivän ja matkat.

Kävin vielä myöhemmin illalla tarkistamassa. Siellä päämummomme nukkui ja hengitti tasaisesti. Aamulla puuro oli jo keitetty kun menin alakertaan. Väsymys näkyi vielä koko päivän, oli kuin päämmmo olisi hidastanut puolella olemustaan eikä oikein jaksanut jutellakaan ja nukkui tavallista pidemmät päiväunet. Kävin välillä tarkistamassa.

- Ei tää nyt ihan tavallinen olo ole.

Ilta sujui kuitenkin uutisten äärellä tavalliseen tapaan. Kyllä yksi juhlapäivä vie voimat muutamaa päivää alle yhdeksänkymppiseltä.

ja vielä reteitä poikia; meidän puolelta vasemmalta  Eetu. Atte, Janus ja Tuukka ja Atte.

Me nykyajan mummot

Näyttelijä Eila Roine sanoi äsken televisiossa, että me nykyajan mummot olemme kovin erilaisia ja jatkoi etttä vaikka olenkin jo näin reilusti vanha, olen sisältä aika lapsellinen.

Olisiko nykyajan mummouden ydin  siinä?

Ajattelen vuonna 1958 jo kuollutta Eeva-Maria mummoani, joka asui punaisessa mökissämme omenapuiden keskellä yli 80-vuotiaaksi. Mummo oli rakas, mutta en muista, että mummo olisi varsinaisesti leikkinyt lastenlastensa kanssa. Mummo touhusi eläinten kanssa, meillä oli possuja ja kanoja, muutama kanikin. Mummo myös laittoi ruokaa. Ei mummolla ollut omaa huonetta mökissämme, jossa oli kaksi isoa huonetta, keittiö ja kamari. Mummo oli luontevana osana kaikkea touhua.

Kerran tepastelin pihalle, ehkä kolmen vanha olin, kirkkaan punaisessa mekossa. Kukko ärhenteli minulle ja oli valmis hyökkäämään, sellainen kuva minullakin mielessäni on. Tosin tilanteesta varmasti puhuttiin paljon, mutta minulla on filminä mielessä nopea mummo, joka hetkessä seisoi kirves kädessä ja oli katkaissut kukon kaulan siinä puupölkyllä keskellä kotipihaa.

Mummo oli aina meidän lasten puolella, niin suhteessa vanhempiini kuin naapurin lapsiin. Emmehän me, mummon lapset, mitään pahaa tehneet, emme syöneet raakoja mansikoita tai rämpänneet porttia.

Minun ja äitini ikäero on juuri ja juuri 22 vuotta. Mummoina kuitenkin meidän välillämme on valtava kuilu. Äitini mummous ei sekään perustu lasten kanssa leikkimiseen, vaan huolenpitoon. Mummi paistaa karjalanpiirakat kaikkien lastenlasten ja neljännen polvenkin lapsien juhliin. Mummi on kutonut sukat kaikille sitä mukaa kun jalka kasvoi. No nyt ei enää jaksa.

Äidilleni myös on koti ollut se ensimmäinen ja kaiken edelle menevä harrastus ja se korostuu mummina aina selkeämmin.

Lasten kanssa Helsingistä ajeltuamme oli mummilla aina valmiina vakioherkut, vispipuuro ja aamiaspuuroksi riisipuuroa. Tietysti, unohtamatta pullataikinaan tehtyä marjapiirakkaa. Kellarista haettiin mumminmehut, pihan marjoista ja omenoista. Vaikka vuosia olen ne tehnyt itse, ne ovat silti mumminmehuja. No nyt ovatkin oikeasti mummosellaisia, kun itsekin olen 8 kk vanha mummo.

Pääsin itse mummoksi aika myöhäään, koska sain omat lapset varsin myöhäisellä iällä, ystävieni jo mummotellessa melkein poikkeuksetta. Nyt mummottamiseni käy skype-teitse, noin kerran viikossa saan katsella Zoen uusia temppuja. Siinä toinen suuri ero entisajan mummouteen. Yhteydenpito on helppoa.

Aikoinani pääsin sairaalassa keskosten synnyttyä erikoisluvalla yleisöpuhelimeen rullatuolissa ilmoittamaan äidilleni, että on nyt tuplamummo. Olikin kaikkein tärkein asia päästä äidille ilmoittaamaan vauvojen syntymisestä, eikä sitten ollutkaan muuta konstia jutella, kännyköitä ei 27 vuotta sitten ollut. Sairaanhoitajatuttava Suomesta oli silloin käymässä Australiassa ja kävi katsomassa vauvoja, sitten kotiinpäästyä jonkun viikon viiveellä pääsi kertomaan asiantuntemuksella mummolle, että lapsenlapset ovat pieniä, mutta kyllä selviävät.

Eipä silti, silloisten tietoliikenneyhteyksien vuoksi ei sen enempää odotettukaan. Muistan kuinka Saku opetti mummiaan istumaan kuulokkeet päässä ja juttelemaan Australiaan Aishalle. Ensimmäinen skype-puhelun äiti sai tehdä muutama vuosi sitten Aishalle Australiaan jouluna; silloin meidän piti mennä tuttavien luo, sillä läppäreitä ei ollut, ehkä se oli vuonna 2006. Silloin se oli mummille mullistava kokemus ja siitä puhuttiin ystävien ja sukulaisten kesken. Mummille aukeni koko maailma! Nyt vien läppärin äidille usein, ja äiti saattaa puhua lapsenlapselleen tunninkin.

Kaikki tämä uusi ja ihmeellinen alkaa olla vähän liikaa päämummollemme välillä.
Miksi ne lähettää näitä kirjeitä aina pankista, että pitää ottaa internet?  Miten ne saa tavarasta hinnan vain vilauttamalla kassan edessä? Mie en niitä konneita tarvii. Niin kauva ku mie elän, käyn pankissa kerran kuussa ja sillä rahalla pittää pärjätä.

Miten tähän pieneen koneeseen mahtuu niin paljon tietoa, ihmettelee äiti kun esittelen Zoen nettivideon, Aishan lähettämiä Australian kuvia, uutisia, säähavaintoja? Mistä ne saa terveyskeskuksessa kaikki vanhat tiedot minusta eri paikkoihin?

Yksi suuri asia minun ja äitini sukupolvien välillä on. Kun äiti ei tunne saavansa toivomaansa arvostusta, hän usein vetoaa uhrautumiseensa; miten me aina isän kanssa ajattelimme vain teidän parasta, säästimme joka pennin ja teimme kaikkemme teidän takianne.

Miten sen sanoisi, ettei se tunnu pahalta. Vetoaminen uhrautuvaisuuteen saattaa tulla mitättämänkin asian takia, ja se harmittaa minua. Siihen ei tiedä miten vastata. Omasta puolestani ajattelen, etten uhraudu lasten puolesta, vaan teen kaiken minkä luontevasti haluan kokematta sitä uhrautumiseksi. En tunne, että minun tarvitsee tai minun odotetaan uhrautuvan. Minä puhuisin rakkaudesta. Teen sen rakkaudesta lapsiani ja lapsenlapsiani kohtaan. Äidin sukupolvi ei juuri puhu rakkaudesta; että teimme sen rakkaudesta teihin. Sanoin "ei juuri", taitaa olla niin, ettei rakkaudesta puhuta.

Minun on vaikea hankalassakaan tilanteessa mennä ja halata äitiä ja sanoa, että rakkaudesta minä  nyt haluan sinusta huolehtia, sinua rakastaa.  Aisha ja Saku halailevat ja suukottelevat mummiaan aina täällä käydessään, ja mummi silminnähden nauttii siitä, mutta ei itse aloitetta tee.

Siinä meidän mummoutemme suurin ero; osata sanoa myös sanoin ja halauksin, että rakastan sinua. Kyllä entisajan mummotkin sen sanoivat, villasukin, karjalanpiirakoin ja puhtain mankeloiduin lakanoin.

Vau, sain tämän kirjoittamisesta paljon energiaa. Siivoan ensin ja sitten vesijuoksemaan.

Saku tekee mummin valvonnassa sämpylöitä 2010

Sunnuntaipäivä

Potkurikeikka kivan naapurin kanssa Perä-Tirilään. Suoraa luksusta viiletellä valkealla maalaistiellä. Eikä haitannut, vaikka kotiintullessa kuutostien sillan päällä lumi oli jo sulanut ja potkuria sai kantaa. Se lisää potkurikelkkailun monipuolisuutta.

Kahteen otteeseen lumitöitä yhteensä kolme tuntia. Sanovat, että kevättä on ilmassa. Miksi sitten sataa vaan lisää lunta? No tykkään lumesta. Ja tykkään mielekkäästä treenistä, sitähän se raskaan nuoskalumen lapioiminen ja kärrääminen on.

Sunnuntaipuuhana myös kirppis, jos meni vähän poskelleen, tai potalleen; löysin hienon Björn Borg-potan odottamaan Zoukkia. Mulle ei sitten kirpparilla asiakkaita juurikaan riittänyt; kaikki lienee olleet lumitöissä tai taapertamassa lumessa tai turvallisesti tuvan lämmössä.

Yllättäen katson eka kertaa Idolsia. Äiti on seurannut sitä alusta asti. Siinä on eka suosikkini Ina, toinen Heikki.  Ina esitti vintage-kappaleen Etta Jonesia, ihan huima Ina!  Nyt esiintyy Diandra ja pääsee kirkkaasti kolmanneksi listallani. Diandra saa mahdottomat kehut tuomareilta. Ihmettelen itseäni katsomasta.

Äiti seuraa telkkarista erilaisia kilpailuja televisiossa, joihin minulla ei ole kiinnostusta. Katsoo ainakin kolmet uutiset joka päivä, seuraa ajankohtaisohjelmia,  kuuntelee vielä radiosta uutisia ja joskus ajankohtaisohjelmia. Lukee aamulla ensin estarit (Etelä-Saimaan lukijoiden tekstarit = estari), kuolinilmoitukset ja sen jälkeen melko tarkkaan koko lehden.

Iltapäivällä äiti ottaa pitkät päikkärit. Joskus lepää ja saattaa nukua aamiaisen jälkeen. Tuntuu, että äiti nukkuu entistä enemmän. Yöunet ovat noin 12 tuntia.  Ulos äitiä ei saa kävelemään. Saku sai kerran. Tänään laitettiin paplarit, sillä huomenna mennään pankkiin (hattu päässä).

Sakun kanssa keskustelin skypessä. Potilas sai käydä sairaalasta kotona suihkussa. Ultralla seurattiin keuhkojen tilannetta. Huonekaverit olivat sanoneet nähtyään kuvani, että sinulla on kaunis äiti. Siis vaalea äiti. Sakukin on siellä vaaleaksi laskettu. Ja potilaiden omaiset syöttävät kiinalaisia herkkujaan julkkispotilaalle.

Näin kaunis sunnuntaipäivästä tuli!

Ahvenkukkoa ja lumitöitä

No nyt vasta hommaa on, huokaili äiti samalla penkoen keittiovälinelootaa.
Ilmeestä ja penkomisen kiivaudesta päättelin, että vähintäinkin joku pommi on tipahtanut lähimaastoon.Varovaisella tiedustelulla sain selville, että pommiksi kävi kilo pieniä ahvenia.

Suomustusrautaa ei löytynyt ja ahventen puhdistamisurakka oli se pommi. No, niitä putsattiin yhdessä tunti ja siinä kökköttivät ahveneet ilman päätä ja sisälmyksiä huuhdottuna. Kaupasta piti hakea pala kunnon possua läskillä.

Ne sitten ladottiin uunivuokaan, laitettiin vielä läskinahda päälle ja sen päälle tuhti kerros ruisleipätaikinaa. Uunin muutamaksi tunniksi muhimaan ja ah, miten ihana ahvenpossuruukkukukko sieltä ilmestyi! Vau.

Kuinka ajatukseni haikailivat mummoni kotimaisemiin Vepsänjärvelle Kuhmoon. Juuri sieltä on pilkitty ahvenia, niinkuin nyt veljeni Sailmaalta. Siellä olisi valmistettu juuri samanlaista kukkoa. Näen kirkasvetisen järven pohjalla kivet ja veden rajassa  mummoni paljaat varpaat ja vaaleat letit. Huuhtomassa kalasaalista.

Miten tunne tuli niin vahvana? Olen aina tuntenut jonkinlaista suurta yhteyttä isänpuolen äitiin Eeva Mariaan. Tuntisikohan pikkukarhu Zoe siellä kaukana Australiassa isona tyttönä ja aikuisena yhteyden mummoonsa, sitten kun mummoa ei enää ole. Ehkä ihmisellä pitää olla joskus tällainen tunne pysyvästä linkistä sukupolviin. Se antaa pienen arvoituksellisen vilauksen siihen mitä olemme ja suuren ajatuksen siitä, mikä on elämän tarkoitus.

Lumityöt meinasivat jäädä pois tästä jutusta ajatusten jo viipyessä Vepsänjärven kesässä rantaheinikossa. Kevät jo huokailee, tipahtelee räystäiltä yhtenä päivänä, sitten koko piha jäätyy ja sataa monta senttiä uutta lunta.

Tällaisena lumentekopäivänä maistuu ahvenruukku aivan ihanalta ja taisin syödä liikaa. Kohta laitan saunan lämpenemään. Ja ajattelen Sakua kiinalaisessa sairaalassa toipumassa keuhkokuumeesta (jo hyvällä mallilla, toisessa blogissani Dalian raporttia) ja mummon pikkukarhusta Melbournessa nuhanenäisenä ja Aisha-äiti ja Meksua opettelemassa kokonaan uutta päiväjärjestystä kasvavan pikkukarhusen kanssa. Aisha aloitti yliopistossa, Zoe tarhassa.

Onko tuo X-tyttö?

Näytin kuvan äidille.
- Kuka tuo nainen tuossa? Ja tuo...sehän on se..se X-tyttö.
Isomummo katsoo minua hätäisenä.
- No se, mulle X-tyttö, kun se nimi....aika vaikea miulle. Mitä mie sit sanon?
- Siis Zoe tarkoitat, että siinä on Zoe, mutta ei se ole Zoe. Katsohan vielä, sanon.
- Mutta, miten, ihan kuin X-tyttö...kuka se sitten on! 
- Siinä onkin X-tytön äiti, kollegasi Pakistanin mummon kanssa, melkein 27 vuotta sitten, vuonna 1985.
- No on ihan äitinsä näköinen tyttö. Niin minähän tapasin Pakistanin Jehangir-mummon ensi kertaa vasta vuosia myöhemmin hänen ensimmäisellä Suomen vierailullaan, tuosta en tuntenutkaan.

Kolme polvea siis esittelyssä, Pakistanin Jehangir-mummo pojantyttärensä Aishan kanssa, alla taas Aisha ja tyttärensä Zoe alias X-tyttö.

Ps. opettelen tänään skannaamaan ja ensiksi onnistuin kuvista saamaan tuollaisia pieniä.

Ja tässä on äidin kanssa se ainoa oikea X-tyttö, pikkukarhunen Zoe, Zoikka, Zoui-Poui:

.

Vasara ja mortteli

Mummi pitää vasaraa pikkujakkaran päällä eteisessä. Nyt mummi ottaa jakkaran ja asettaa sen keittiöntuolin eteen. Jakkaralle asetetaan käytetty paperinen leipäpussi. Sisään sujahtaa jotakin. Ja alkaa vasaranpauke.

- Mitä sie mummi teet, kysyy Saku ihmetyksissään?

- Pittää särkee tää tapletti.

- Ai mitä?

- Emmie ossaa nielasta tämmösiä moukkuja (Panadolia).

- Eiks siulla oo morttelia?

- No onhan meillä, tuolla kaapissa on isovaarisi itse tekemä mortteli. Se on niin hieno, melkeen kuin uusi.

- Mikset sie sitä käytä, mummi?

Morttelin on tehnyt Jakob Sarell, joskus 1900-luvun alussa tai kenties jo edellisen vuosituhannen puolella. Vaarini oli seppä. Tämä on tietysti toinen tarina, ja toinen aihe. Ajattelen tässä, että se mortteli on ainoa esine, joka hänestä käsinkosketeltavasti muistuttaa. Ja voisi kestää vuosituhansiakin eteenpäin. Niin, kaunis rautaristi haudalla on myös hänen itsensä tekemä.

Sain aina pikkutyttönä kuoria kardemummat ja hienontaa ne tässä morttelissa.

"Tottakai mie sinnuu rakastan."

Löysin äidin 80-vuotisjuhliin kirjoittamani pienen historiikin vuodelta 2002.


Martta Mirjami Sarell

os. Parviainen

80 vuotta 26.8.2002



Parviaisen perhe Porokylästä

Nurmeksen Porokylässä, Pohjois-Karjalassa syntyi Martta 26.8.1922

perheeseen, johon kuului isä Jooseppi ja äiti Siiri (Sikke) os. Timonen sekä isoveli Erkki.

Martta syntyi melkein "telkien takana" pienen vankilan yhteydessä,

missä isä Jooseppi oli yksin vanginvartijana.

Myöhemmin perheesen syntyi Meeri-sisko ja

veli Mauri, joka kuoli nuorena pommituksessa sodan loppupuolella.

Sukulaiset kertovat, että Martta lapsena oli vilkas ja aina menossa

tyyny kainalossa yökylään. Ja matkat senkun pitenivät vuosien mittaan...


Sota-aika toi elämään muutoksia ja Ranssun....


Sodan aikana vuoteen 1945 Martta oli pikkulottana mukana rintamalla

muonitustehtävissä....kohtalokkain seurauksin.



11.2.1945 kohta sotatoimien loputtua pidettiin häitä Kaukaan Kuppilassa.

Sulhanen oli sodan loppuvaiheilla löytynyt Frans Albert Sarell.

Kosiomatka Nurmekseen oli tosin mennä melkein myttyyn.

Marttaa ei näkynytkään asemalla vastassa....siitä lannistumaton Ranssu

etsi ja löysi mielitiettynsä Martan kovassa kuumeessa lavantaudissa.

Kihlasormus saatiin kuitenkin sormeen siinä vuoteen ääressä ja pian

tuleva morsian matkusti hädin tuskin toipuneena junalla Kaukaan pysäkille.

Sillä matkalla, tai oikeastaan muutaman askeleen päässä

tuosta jo aikoja sitten monelta unohtuneesta Kaukaan pysäkistä,

on Martta vieläkin - nyt 80-vuotispäiväänsä juhlimassa.

Häitä tanssivat vain vieraat, nuori morsian ei ollut sodan aikana oppinut

tanssimaan. Kaukaan tehtaan väki vaati tanssihäitä kun juuri sodan päätyttyä

tanssihuvit olivat olleet vähissä. Pula-ajasta huolimatta häätarjoilut oli

saatu kakkuineen, ties mistä oli hamstrattu

kananmunat ja sokerit säästetty pienistä kuponkiannoksista.

Morsiamen kukkaset olivat paperista ja

lainahunnun repäisi joku vieras kengällään....


Sarellin perhe Tirilästä

Nurmeksesta matka kävi siis Lauritsalan kauppalaan,

nykyiseen Lappeenrantaan.

Aluksi asuttiin tehtaan kupeessa työväen  asunnoissa  pari vuotta.

Sitten muutettiin omaan kotiin Tirilään Pellervonkadulle v. 1948.

Sieltä vuonna 1956 Jukolankadulle, missä juhlatkin nyt pidetään.


Seija Anneli syntyi vuonna 45 ja Seppo Kalevi 1948. Nyt 80-vuotisjuhliin

osallistuvat lapsenlapset Aisha ja Saku (Saulat), Piia ja Terhi,

isomummia juhlivat myös Atte 4 v. ja Eetu 2 v.

Sukuun juhlimaan ovat päässet myös Ritva Sepen vaimo sekä Piian puoliso

Jarkko ja Terhin puoliso Jari.


Puolison kanssa ehdittiin viettää monet juhlat yli 50-vuotisen taipaleen aikana.

Merkkipäivien lisäksi nimipäivät vietettiin naapurien kanssa lapsikatraat mukana.

Sarellin pihasta muistuu mieleen Fransin päivä: ulkorappauksen

aikaan, tellingillä soitettiin aika kovaa kylän uusinta

matkalevysoitinta ja yhtä kappaletta: Se kappale oli "Rakas Frans".



Ranssu hitsaili vuosikymmenien ajan peltiseppänä (nimike sittemmin muuttui levysepäksi)

Kaukaan tehtailla, yhteisiä eläkevuosiakin saatiin nauttia kauan, kunnes

puolison terveys hitaasti heikkeni ja

voimat hiipuivat kokonaan toukokuussa 1997.


Kotona ja koulussa......

Kotihommista alkoi jäädä sen verran aikaa, että Martta hakeutui

töihin 50-luvun lopulla.Työpaikka eläkeikään asti löytyi läheltä,

Kaukaan koululta keittiöltä. Kesät tehtiin

töitä Parkkarilan vanhainkodilla tai Pöksänlahden kesäsiirtolassa.


Kesämökki Lemille rakennettiin 1968 ja siellä vierähtivät sen jälkeen

kesät kalasoppaa keitellen.


Eläkepäivillä sitä vasta kiirettä onkin....

Uintireissut, jumpat, matkat maapallon toiselle puolelle.....

Australiaan ja Pakistaniin Seija luo. Sotsiin, Pärnuun,

Ruissaloon ja välillä Nurmekseen lapsuuden ja nuoruuden maisemiin.

Rintamanaisten tilaisuudet ja retket...kunnes oma terveys

petti viimeisten vuosien aikana. Juuri nyt 80-vuotispäivän

kynnyksellä onnistunut selkäleikkaus on piristänyt

niin, että uusia retkiä voi jo suunnitella.

Melkein jäivät synttäritkin pitämättä, mutta toipuminen

on mennyt niin hyvin, että juhlathan tästä saatiin!


historiikin kertonut tytär Seija


Sakun muistoja mummista ja ukista


Muistan kun pelasimme ukin kanssa mustaamaijaa

keittiön pöydän ääressä. Mummi katsoi aina välillä

tuhahdellen sitä, kun ukki melkein poikkeuksetta

hävisi - silloin en tiennyt että tahallaan. Vaatii

muuten hyvän logiikan, että osaa hävitä tahallaan pelin

toisensa jälkeen.


Kerran mummi antoi meille vadillisen joulutorttuja, juuri suoraan

uunista.. Ukki syötti Honey-koiralle torttuja samalla mutustellen

niitä itse. Kun tortut pian loppuivat, ukki aidosti ihmetteli,

että minne tortut olivat hävinneet. Mummi moittien tokaisi:

"Justiinhan sie ne syötit tuolle koiralle."


Päiväunien aikaan erääänä päivänä mummi sai hellyyskohtauksen

ja kysyi ukilta: "Rakastatsie minnuu." Siitä ukki vähän hämillään

tokaisi: "Mitä sie nyt tuommosii kysyt?" Siitä mummi tuhahti jotain.

Pienen tauon jälkeen ukilla välähti ja hän tokaisi: "Tottakai mie

sinnuu rakastan."