Juovatko eläkeläiset lattea? Kahvia Suomessa ja Australiassa.

Kahvilakulttuuria ensin "down under" alapuolen alla, Australiassa. Kuvat pamahtivat tähän eteen ja niiden siirtämisessä saan koko blogisivun sekaisin, taatusti. Mutta ovathan nämä kaukaiset kuvat kiinnostavampia kuin eläkeläisten latteet, vai mitä? Siihen alempana palataan. Juttelin juuri skypessä Melbourneen, siitä juohtui mieleeni tämä kahvikeskustelu. Ettei se olisi vain minun yksipuolinen puheenvuoroni, kirjoitathan lukijani kommentteihin omia kokemuksiasi! Kaikki kuvat ovat siis Australian matkaltani vuosi sitten.

Pavlova on nimetty mainekkaan balettitanssijan Anna Pavlovan mukaan, alunperin hänelle tehty kakku: marenkipohjan päällä kermavaahtoa ja hedelmiä, yleensä aina mansikoita mukana. Tästä on tullut aussien kansalliskakku  kuin meidän mansikkakermakakkumme.

Kahvilakulttuuri on muuttunut Suomessa. Useimmissa kahviloissa saa erikoiskahveja.
Jossakin lehdessä ihmeteltiin, että jopa eläkeläisen saattaa nähdä kahvilassa kuppi latteta edessään. Minulle capuccino, joskus tuplaexpresso.

Kahviloiden erikoiskahvit ovat makuuni pikkuisen liian mietoja. Jospa tarjolla olisi vahvempikin vaihtoehto. Ostin mutteripannun ja keitän välillä espresson itselleni. Äiti suorastaan kielsi espresson valmistamisen alakerrassa, aromit ovat liian vahvoja, että "oikein pahaa tekee". Keittelen sitten silloin tällöin yläkerrassa.

Muutenkin keitämme tavalliset kahvit kahden hengen huushollissa erikseen, minä puolta vahvemman. Kotona teen useimmiten itselleni latten, kiehautan maidon erikseen ja sekoitan vahvan kahvin siihen.

Australiassa piipahdin usein kävelyretkellä läheisessä Umberto´s kahvila-ravintolassa. Kahvi oli viimeisen päälle ihanaa. Australiassa kahvitellaan ulkona paljon..vähän ihmettelen kahviloiden paljoutta. Kauempana Lygon Streetillä valitsin kauan kahvilaani. Lygon Street on supertunnettu "Italiakatu". Kahvi oli taivaallista ja sen seuraksi tilasin tiramisun. Niin hyvää yhdistelmää en ole koskaan saanut. Sittemmin sain italialaisen aidon tiramisun kotona tehtynä, mutta se ei ihan vetänyt vertoja kahvilan tarjoamalle. Kahvilassa tarjoilijoilla oli pitkät tummanruskeat esiliinat. Pöytiin tarjoilu. Viehättävä tunnelma. Harmi, etten saanut tilaisuutta poiketa uudelleen, sillä kotimatka oli jo lähellä silloin. (kuvat alla)  Asuessani Australiassa 70-80 luvuilla juotiin siellä vain pikakahvia. Mitä nyt italialaisissa lähiöissä oli omat kahvikanavat. Suomalaista kahvia sai suomalaiselta maahantuojalta pakettiautosta ostaa! Olikohan kaupoissa edes kahvinkeittimiä. Silloin juotiin teetä perienglantilaiseen tapaan maidon kanssa.

Se oli silloin 50 vuotta sitten, kun kaupungin lukiolaisnuoriso kokoontui Opelan kahvilaan. Emme me kahvia juoneet. Limssaa. Ehkä joskus kaakaon, muistaakseni. Pääosassa oli toisten tapaaminen, ja jotakin piti ostaa, halusi tai ei, että sai istua kahvilassa. Muistin mukaan vähissä varoissa saattoi vähän salamyhkäisesti istua ostamatta mitään, isommassa porukassa.

Nyt kahviloissa istutaan seurustelemassa ja haetaan elämyksiä siitä kahvista itsestään. Aleksandra vei meidät Helsingissä Aleksanterinkadun Torroon, viihtyisään roastery-paahtimokahvilaan. Kun en enää Helsingissä asu, uutta oli minullekin tällainen kahvilaerikoisuus. Sitten huomasinkin, että tällaisia talon pikkpaahtimoita on useita jo Helsingissä.

Sain ystävältäni pari pakettia Columbiasta erikoiskahvia papuina. Pitää jauhaa kahvi ja laittaa espressopannu liedelle.

Tässä vielä muita kahvilakuvia Melbournesta:

Umberto´s, High Street, Preston, Melbourne

Katujuhlien tarjous

Jos päivä oli aurinkoinen, muutama tuoli ja pöytä kannettiin ulos kadunreunaan. Tällaisia kahviloita on sitten paljon!

Miss Marples...englantilaistyylinen kahvila sulkemisaikaan...tänne saa muuten jonottaa jos sittenkään mahtuu. Dandenongs, Melbournen ulkopuolella

Kesäisen "kypsä" kahvila , Dandenongs

Ahvenkukkoa ja lumitöitä

No nyt vasta hommaa on, huokaili äiti samalla penkoen keittiovälinelootaa.
Ilmeestä ja penkomisen kiivaudesta päättelin, että vähintäinkin joku pommi on tipahtanut lähimaastoon.Varovaisella tiedustelulla sain selville, että pommiksi kävi kilo pieniä ahvenia.

Suomustusrautaa ei löytynyt ja ahventen puhdistamisurakka oli se pommi. No, niitä putsattiin yhdessä tunti ja siinä kökköttivät ahveneet ilman päätä ja sisälmyksiä huuhdottuna. Kaupasta piti hakea pala kunnon possua läskillä.

Ne sitten ladottiin uunivuokaan, laitettiin vielä läskinahda päälle ja sen päälle tuhti kerros ruisleipätaikinaa. Uunin muutamaksi tunniksi muhimaan ja ah, miten ihana ahvenpossuruukkukukko sieltä ilmestyi! Vau.

Kuinka ajatukseni haikailivat mummoni kotimaisemiin Vepsänjärvelle Kuhmoon. Juuri sieltä on pilkitty ahvenia, niinkuin nyt veljeni Sailmaalta. Siellä olisi valmistettu juuri samanlaista kukkoa. Näen kirkasvetisen järven pohjalla kivet ja veden rajassa  mummoni paljaat varpaat ja vaaleat letit. Huuhtomassa kalasaalista.

Miten tunne tuli niin vahvana? Olen aina tuntenut jonkinlaista suurta yhteyttä isänpuolen äitiin Eeva Mariaan. Tuntisikohan pikkukarhu Zoe siellä kaukana Australiassa isona tyttönä ja aikuisena yhteyden mummoonsa, sitten kun mummoa ei enää ole. Ehkä ihmisellä pitää olla joskus tällainen tunne pysyvästä linkistä sukupolviin. Se antaa pienen arvoituksellisen vilauksen siihen mitä olemme ja suuren ajatuksen siitä, mikä on elämän tarkoitus.

Lumityöt meinasivat jäädä pois tästä jutusta ajatusten jo viipyessä Vepsänjärven kesässä rantaheinikossa. Kevät jo huokailee, tipahtelee räystäiltä yhtenä päivänä, sitten koko piha jäätyy ja sataa monta senttiä uutta lunta.

Tällaisena lumentekopäivänä maistuu ahvenruukku aivan ihanalta ja taisin syödä liikaa. Kohta laitan saunan lämpenemään. Ja ajattelen Sakua kiinalaisessa sairaalassa toipumassa keuhkokuumeesta (jo hyvällä mallilla, toisessa blogissani Dalian raporttia) ja mummon pikkukarhusta Melbournessa nuhanenäisenä ja Aisha-äiti ja Meksua opettelemassa kokonaan uutta päiväjärjestystä kasvavan pikkukarhusen kanssa. Aisha aloitti yliopistossa, Zoe tarhassa.

Torilla Melbournessa

Ruisleipä

Oikeastaan pyysin Aishaa näyttämään miten linkataan joku oma entinen sivu uuteen kirjoitukseen.
Valitsin ruisleipäsivun siksi, että ajattelin kirjoittaa päivän retkestä South Melbournen Marketiin, eli sisätorille. Yksi ruisjauhos'kki löytyi, 7 dollaria kilo ( noin 5 euroa).

Tutkin nimittäin aina mahdolliset ruisleipätarjonnat. Niitähän saa vain deli-tyyppisistä tai luomukaupoista. Tänään bongasin 7.70 dollaria maksavan leivän, yksi siinä vain oli, South Melbournen torilla.

Omassa lähiluomukaupassa on ruisjauhot kilottain juuri alle 4 edollaria ja 5 kg pussissa 16 dollaria (noin 12 euroa). Hintaerot ovat aika suuret. Ruisjauhot ovat täällä jotain eksoottista superruokaa, jota harva tuntee edes. Kovin harvasta paikasta niitä saakaan, Sydneyssäkin metsästettiin Lisan kanssa 20 kilometrin päästä.

Olen tehnyt jo aika monta satsia reikäleipiä oheisen ohjeen mukaan. Lukijoiden kommentit olisivat tervetulleita; saako ohjeestani selvää. No, ainakin Aisha osaa nyt paistaa itse ruisleivät. Harva niitä Suomessa nykyisin paistelee. Niin, olihan siellä delin hyllyllä Finncrispiä muutama paketti.

Torilla oli puolalainen herkkukauppa, joka erikoistui eurooppalaistyyppisiin makkaroihin. Ostin puolalaisia isoja nakkeja "frankfurters" ja ne olivat Ikean sinapin kanssa ihan oikean makuisia. Venäläisenä mainostettu lenkki on kuulema tietyn suomalaisen sinisen lenkin veroinen.

Kun nyt bongailen uusia tuttavuuksia ruokapuolella, eteen sattui jumina, perunan ja päärynän risteytykseltä näyttävä pallukka.

Aishan herkkuja grillattuja artisokan sydämiä, vuohenmaitojuustoa ja sinihomejuustoa vielä kassiin.
Kalapuodista valitsin lahnan sukuisen kalan "Red Emperor" eli punainen keisari.

Luomukaupasta ostin vielä pähkinöitä ja seesaminsiemeniä dukkahia varten.

Ostokset tehtyäni tapasin vihdoin Tiinan, jonka kanssa olimme vaihtaneet viestejä, mutta nyt tapasimme ensimmäistä kertaa. Tiina minulle tästä torista kertoikin. Jos suomalaista edustaa yksi hapankorppu paketti hyllyllä tököttämässä, italialaisia ja kreikkalaisia erikoisherkkuja oli delit pullollaan. Voihan jauhosäkkikin edustaa suomalaisuutta. Samaan aikaan sattui kauppaan saksalaispoika, jolle selostin sitten ruisleivän tekoa. Tuli myös etsimään ruisjauhoja, kaipasi kunnon leipää ja oli päättänyt ryhtyä jauhojen etsintään. Leivänteko ei niinkään ollut hallussa. Liisa sensijaan oli iloissaan tuomastani leivänjuuresta ja aikoi leiväntekoon hänkin.

Avantoon tai melkein

Tätä kaipasin. Eilen kävin avannolla...tai järvessä, eihän se vielä avanto ole, mutta vesi on jo odottavalla kannalla, teräksenharmaa ja kylmä; jääpeite voisi jo tulla. Tänään sitten oli naistensauna ja muutama pulahdus. Oi, tunsin olevani kotona.

Joku saunalla kysyi, mikä ero Australialla ja Suomella tulee ensiksi mieleen. Sanoin vuodenaikojen vaihtelut. Minusta kaikki vuodenajat ovat ihania. Miten kaunis syksyn metsä onkaan, kun sammaleiset  kivet kiiltävät kosteudesta ja pudonneet lehdet vielä kahisevat kävellessä. Sienimetsään en ehtinyt, se on hienointa syksyssä. Ja Australaissa ei ole sieniä, eikä Melbournen 4-miljoonaisessa kaupungissa kunnon metsiäkään. Metsiin, tai puskaan kuten siellä sanotaan, pitää mennä erikseen ja ajella tuntikaupalla. Meillähän metsäkaistale on tuossa tontin rajalla. Aishakin sanoi, että suomalaista mäntymetsää usein kaipaa, tai edes jotain oikeaa metsää lähempänä.

Mutta pihalla ruoho vihertää! Kaivoin eilen palsternakat maasta. Nehän tykkää pienestä pakkasesta, silloin niistä tulee oikein makeita. Riisi-ohrapuuron kanssa paistoin peukalonpaksuisia tankoja sellaisenaan uunissa, ei suolaa, ei öljyä. Miten makeita!

Viime vuonna tähän aikaan oli jo paljon lunta.

Kuvissa eukapyptusmetsää Victorian osavaltion alueella, toisessa tuulen pieksämää puskaa avoimen meren rantamilla. Molempiin paikkoihin teimme päivän retket pois Melbournen liikenteestä.

Mitä rasvaa lumilinkoon?

Talvihan se tulee, mutta mistä minä tiedän lumilinkojen rasvoista?
Hakusanoja sivuilleni on joskus kiva lukea ja tällaisen ongelman eteen on joku lukija tullut, juuri näilla sanoilla mitä rasvaa lumilinkoon.
Luulen, että jossain blogiarkistossa on kuva veljestäni lumilingolla tupruttamassa. Mutta ei siinä rasvoja selvitetty, anteeksi vain kyselevä lukijani. Toivottavasti vastaus jostain löytyi!

Tämä muistuttaa siitä, että kotiinpäin, lumimaahan, on pian matka. Kaksi kokonaista päivää on jäljellä.
Täällä Melbournessa on ruusujen aika. Sinisarjojen sinisadekukat ovat juuri avautumassa ja niitä täällä on paljon, tuossa lähellä St. Georges Roadin keskellä on raitiovaunu ja sen puoli nurmikkokaistaleet, jotka on molemmin puolin kilometrien matkan sinisarjoitettu. Ehdinköhän nähdä ne avoinna!

Menen parvekkeelle viimeistelemään istutuksia, muutamia taimia on vielä ruukutettava. Kesä alkaa lupailla, on ollut muutamia kuumia +30 päiviä, myrskykin, ja vielä kesken kaiken suhteellisen kylmää kun etelämantereen kylmät tuulet viuhuvat sieltä suoraan yli. Melbournen sää on oikukas.

Siis tänään bikinit päälle ja D-vitamiinia talven varalle!

Max nauttii auringosta täysillä!

Suomenkielellä Melbournessa

Viime lauantaina olimme  aamulla suomalaisella kirkolla Melbournen Heidelbergissä. Siellä kokoontuu kerran kuussa suomalainen leikkiryhmä. Eikä Zoe ollut nuorin, vaan 5-viikkoinen pikkuinen oli myös jo mukana.  Zoekin katseli aluksi ihmeissään muita lapsia, sitten tuli nälkä ja sitten Zoe nukkuikin lopun aikaa. Onneksi äiti ja mummo oppivat monta suomalaista leikkilaulua!

Äidit tuovat terveellistä pientä purtavaa, laululeikkien jälkeen syödään yhdessä ja samalla lapset saavat leikkiä kirkon, joka on tavallinen omakotitalo, pihalla. Siellä näytti olevan myytävänä villasukkia ja jokunen räsymattokin, myös kahvia ja jotain muitakin suomalaisia tuotteita.

Isommille lapsille on sitten oikein Suomi-koulu joka toinen lauantai.

Lasten kielenoppiminen näyttää olevan jatkuva puheenaihe äitien keskuudessa. 26 vuotta sitten lasteni syntymän aikoihin  monet ulkomailla asuvat äidit, joiden puoliso ei ollut suomalainen, kokivat suomen turhana tai valtakieltä haittaavana, eivätkä puhuneet lapsilleen suomea. Nyt on asenne muuttunut, on opittu, että lapset oppivat luontevasti useampaa kieltä yhtä aikaa, jos kielen antaa kehittyä luontevasti.

Saamani neuvo oli, että kukin henkilö puhuu systemaattisesti lapsen kanssa omaa kieltään, eikä suostu vastaamaan muunkieliseen puheeseen kahdenkesken. Siis esimerkiksi äiti suomea, isä englantia, mummo vaikkapa urdua niinkuin meillä. Sitten yhdessä ollessa puhutaan jotain yhteistä kieltä. Kunhan vain tuo tärkeä yksi henkilö-yksi kieli periaate pysyy. Tämän neuvoi suomalainen kielitieteilijä, jolla itsellään oli monikielisiä lapsia. Tämä oli yksi tärkeimmistä neuvoista, joita lastenkasvatuksen suhteen sain. Olen ikuisesti kiitollinen; neuvojan nimeäkään en enää muista!

Olen  siitäaika onnellinen mummo, että pieni tyttärentyttäreni oppii suomenkielen heti pienestä pitäen. Kun äiti-Aisha pitää omasta osuudestaan huolen, koetamme kaikki muut perheenjäsenet olla avuksi.

Netistä löysin kielentutkija Sole Pietikäisen blogin, jossa hän kertoo niin tutkijan kuin kolmikielisten lastensa kielenoppimisesta. Sole kirjoittaa Kulkuriin Kaksikielistä kakkua leipomassa -blogia, jonka

• Kotikonstein-teeman alla hän kertoo kokemuksistaan kolmikielisen perheen äitinä
• Tiedon iloa -teema sisältää tietoa kaksikielisyydestä
• Kaksikielistä kakkua -teema sisältää pohdintoja Soilen oman tutkimuksen tuloksista.

Etäkoulu Kulkuri taas on ulkosuomalaisten lasten oma koulu, jossa voi oppia suomea, eri oppiaineita suomeksi tai tarvittaessa suorittaa koko peruskoulun oppimäärän  lapsen asuessa ulkomailla.

Pullonharja australialaisittain

Pullonharjapuut ovat täydessä "harjassaan" juuri nyt. Se  on suosittu tienvarsipuu, kasvaa jopa 4 metriseksi.  Yksi harja muodostuu useasta kukasta. Pullonharja (bottle brush) on natiivi Australian kasvi.

Ostin yhden taimen, punaista perinteistä en saanut, sain keltaisen.

En tiedä saako niitä tuoda Tirilään, luulisin että voi. Australia on tosi tiukka kaiken syötävän, siemenien ja kasvien tuonnin hallitsemisessa, ettei Australian saarimantereelle tule mitään kasvitauteja, ötököitä ja mitä muita vaaroja saattaa olla. Onnistuin tosin tuomaan rehellisesti ilmoittamalla muutaman ruisleivän. Viennistä en ole varma.

Ehkä pullonharja kasvaa sisäkukkana? Kasvi on tuotu Englantiin jo 1700-luvulla ja menestyy ainakin siellä.

Taidan vielä etsiä siemeniä mukaan. Joitakin natiivikukkien siemeniä sainkin jo.

Zoen isovanhemmat Adelaidesta

On meidän mustikkakarhumme saanut pitkät geenit tuolta isoisältään Andrewlta ja isältään Meksulta!
Aamulla varhain Zoe pakattiin kengurupussiin ja suunnattiin aamiaiselle Birdman Eateryyn Gertrude Streetillä. Sitten isovanhemmat, suomalainen mummo mukaanlukien suuntasivat Melbournen Victoria Marketille herkkujen ostoon. Siitä enemmän www.siperiankautta.blogspot.com.

Isoäiti Verityltä saattaa sitten periytyä hoikkuden salaisuudet, niitä kun ei meillä Suomenpuolen pullukoilla ihan selkeästi juurikaan ole. Zoen varpaat ovat jo pitemmät kuin meidän, ihan totta.

Mummon vapaa iltapäivä Melbournessa

Ensimmäinen erä ruisreikäleipiä oli valmiina aamupuolella.
Lämmin uuni vähän lämmitti oloa, eikä automatka lounaalle kiinalaiseen Noodle Kingdomiin vielä laittanut sukkia pyörimään. Ravintolan reilut soppa-annokset ja  lämmittivät.

Päätin lähteä tutkimaan vielä tutkimatonta osaa High Streetiltä, tämä varmaankin parikymmentä kilometriä pitkä katu moninaisuudessaan kiehtoo minua jostain syystä! Nuori perhe meni kotiin vauvelin syöttöpuuhiin. Olin jo valmiiksi kartasta katsonut mihin High Street loppuu, tästä toiseen suuntaan ainakin 10 kilometriä. Löysin bussin 552, joka vei loppupisteeseeni ja vielä kierteli Reservoirin lähiöalueen monen mutkan kautta takaisin High Streetille. Melbourne on kasvanut kuin puun vuosirenkaat, nämä lähiöt ovat muutaman kymmenen vuotta vanhoja.

Alkuperäinen aikomukseni oli kävellä kotiinpäin niin kauan kunnes jaksan, mutta ihanan CocoLocon valkosuklaakaakao pistaasiopähkinöillä ja kardemummalla alkoi leikkiä mielessä ja silmissä kun kääriydyin ainoaan täällä sopivaksi osoittautuneeseen asukokonaisuuteen tiukemmin; tuuli viuhui ja löysi pienenkin kolon josta vilahtaa kylmettämään luihin asti. Tämä on jotain suhteellista kylmyyttä, jota en käsitä. Kaipaan sellaista rehellistä kylmää, niinkuin syksyn kylmenevää Saimaata..ja avantoa. Ei, missään ei tunne tällaista kylmyyyttä. Aishakin sanoo, ettei tällaista Melbournen kylmyyttä ole missään kokenut.

Niinpäs ajelin bussilla ja sitten ratikalla noin 15 km High Streetiä taas takaisinpäin ja pysähdyin paksulle höyryävälle valkosuklaakaakaolle. En millään kehdannut pyytää toista. Viime kerralla olimme siellä isolla joukolla ja jokainen tilasi toiset! Se olisi jo ollut liikaa mässäilyä yksin sivupöydässä istuvalta mummolta, ajattelin, vaikka niin ihanaa olisi ollutkin. Samalla huomasin vieressä kaupungintalossa konsertin, sinne menin seuraavaksi. Ei minulla ollut aavistustakaan mikä konsertti oli alkamassa.

Yllätyin ihanasti; jotain balkanilaiseen viittaavaa, mutta täysin modernia, raikasta, taitavaa, omaperäistä musiikkia! Välillä joku  kappale kuulosti intialaiselta, toinen modernilta jazzilta, sitten klassisen kitaran vuoro, siihen lisättiin djembe, monenlaisia folk-lyömäsoittimia. Kahden soittajan nimet olivat Balkanilta ja mukana kaksi banjo-soitinta, joilla välillä saatiin ne Balkanin soinnnit. Vau. Bändin nimi on Yadragill.

Mutta se kylmä! Niin kylmä. Ja mitä nämä aussit tekevät!    Konserttisalin aulassa oli ovi selkosen auki, ja siellä yhtä kylmä, hyytävä, kuin ulkona . Ihmiset kärvistelivät, lipunmyyjä ja baarimies nutuissaan ja huiveissaan, ovi aina vaan auki. Onneksi sali sitten huoahti lämmintä ja sain konsertin aikana itseni lämmitettyä, laitoin kivikylmät kädet puseron sisään vuorotellen ja heiluttelin jalkojani musiikin tahdissa.

Suunnittelin miten pääsisin kotiin  pahemmin uudestaan paleltumatta, ratikat kulkisivat varmaankin harvoin iltamyöhällä, ja matka kestäisi ainakin 40 min kävellä. Ratikan tulo olisi kestänytkin, aloin kävelemään rivakasti, mutta vastaan tuli katuosuus, jossa ei ravintoloita tai kahviloita, joitain pimeitä autonpesupaikkoja tai suljettuja pikkukauppoja. Pimeetä. Kylmää. Ei kulkijoita.  Miten täällä onkin niin mustan pimeetä iltaisin. Kuulostelin askelia perässä, kiltin näköinen nuori reppu selässä paineli ohi!  Vauhditin askeleitani. Onneksi napakka kävely lämmitti eikä tuuli enää viuhunut yhtä terävänä kuin iltapäivällä. Silloin tällöin pieni baari oli vielä avoinna, ihmiset lämpimän näköisinä himmeissä valoissa.

Pimeän kohdan mentyä uskalsin pysähtyä muutamaksi minuutiksi ratikkapysäkille, sillä seuraava ratikka saavuttaisi sen kohta, pääsisin kaksi pysäkinväliä kotiinpäin.

High Street, Preston, Melbourne

Tämä kylmä maa! Ostin sänkysukat. Sänkysukat, kuka sellaisesta on kuullutkaan Suomessa. Olen pitänyt Aishan polvipituisia villasukkia ja kaksia yöhousuja, pitkää yöpaitaa...niillä pärjää yön hyvin, mutta vaan kylmenee eikä välillä viikon keväisestä lämmöstä ja auringosta ole tietoakaan. Katuvierien kahvilapöydät on nostettu kaikki pois. Täällä ihmiset ovat vetäneet päälleen talvitakkeja ja käsineitä, joita minulla ei ole mukana. Täytyy katsella Aishan varastoja. Muutaman päivän oli jo lämmintä, ettei collegeakaan tarvinnut. Jostain syystä täällä kuvitellaan, että Melbournen talvi on lyhyt, eikä taloja tarvitse talvea varten rakentaa. Tuntuu, että se kesä vasta täällä lyhyt onkin. Olisikohan 3 kuukautta joulu-tammi-helmikuu sitä kesää. Myytit aurinkoisesta Australiasta paljastuvat huijaukseksi. (Muistan kuitenkin, että pohjoisempana on tropiikki).

Niin, ei täällä kukaan illalla kävele. Kaduilla on todella huono valaistus. Kaikilla pitää olla auto, sanovat. Juuri kukaan ei asu kerrostalossa. Matkat ovat pitkiä. Tämä aamuinen reilu 25 km High Streetin matka on vain pieni tussin vetäisy Melbournen kartalla, jos sen tekisi. Yli 3 miljoonaa melbournelaista on levittäytynyt laajalle alueelle piha-aitojensa taa piiloon. Tässä taas High Streetin kulmilta keskustan liepeiltä vanhaa vuosirengasta.

1. 
2. 
   
   
   
   
   

huumaava jasmiinin tuoksu ohi kävellessä

Mummo ja Zoe kaksistaan

Zoe ja Zoen äiti, parhaiten Zoe nukkuu tässä kantoliinassa.

Tämä kuva on Saku-enon suosikki.

Tänään olemme kaksistaan, mummo ja Zoe. Tai kolmistaan, sillä Max-koira on kotona. Äiti-Aisha meni terveystarkastukseensa. Isä-Meksu töissä. Mummo antoi äidin mentyä rintaruokinnan jälkeen 30 ml pullosta, mutta sepä ei riittänytkään. Pienen unitauon jälkeen Zoe hamusi rintaa innolla, mummon poski sai pusuja kun Zoe etsi tissiä. Lämmitin 30 ml lisää äidin pumppausmaitovarastosta. Nyt Zoe nukkuu kestovaipan vaihdon jälkeen.Yleensä Zoe pitää pienen taistelunäytöksen nukahtaakseen, nukahtaa ehkä ihan hetkeksi ja taas pieni unitaistelulaulu. Joskus kyllä nukahtaa suoraan heti syötön jälkeen.

Hymy! Ensimmäistä kertää yhdessä kaksistaan ja mummo sai kaikkein ensimmäisen hymyn! Se oli kuin Zoen kasvot olisivat kertaheitolla muuttuneet lapsen kasvoiksi, niin merkityksellisen suloinen lapsen hymy on. Zoe saa päivä päivältä kehittyvän lapsen ilmeitä, katsekontakti voi olla jo vakaa, pysähtyy kuuntelemaan mummon laulua, kädet tarttuvat tarkoituksenmukaisemmin ja Zoe saa kätensä heti auki kapalostaan, kun vähän aikaa sitten nukkui siinä samassa asennossa kuin tötterö. Nyt kädet huitoo unissakin. Ja murinoita, ääntelyita jos minkälaisia Zoe unissaankin tekee. Hereillään on aina äänessä ja koettamassa liikkua.

Mummo keittää luomuohrahiutaleista puuroa. Sitten vähän ompelutöitä. Pieniä pesulappuja flanellista. Illalliseksi voinkin valmistella kofta lihapullia.

Joanin historia käsillä. Jossain välissä voi ehtiä lukemaan australialaisen Kate Grenvillen kirjoittamaa kirjaa Joan makes history (Joanin historia), joka kertoo eri aikausina eri naisten, Joanin "jokanaisen", arkielämästä. Mielenkiintoiseksi sen aavistan, sillä Kate Grenville on kirjallisuuspiireissä mielipiteitä jakava kirjoittaja-historioitsija; sanookin suoraan kirjoittavansa fiktiota, ja joutuu keksimään tapahtumat historian ympärille, sillä sellaista historiaa josta Grenville on kiinnostunut, ei ole kirjoitettu kirjoihin. Kuka sitten kirjoitetaan historiankirjoihin ja kuka siitä päättää?. Mielenkiintoinen aihe. Joan "jokanainen" kuuluu tärkeänä jokaiseen aikakauteen, mutta eipä ole hänestä juuri kirjoitettu.

Onhan Australian julkaistu historia mantereen "löytämisen", hyväksikäytön, kultaryntäyksen, kaupallisen kehityksen ´ja varakkaiden tai lainsuojattomien miesten historia, eurooppalaisten historiaa.  Australissa legendaksi on kohonnut lainsuojaton  Ned Kelly, joka kuoli Melbournen Pendridgen vankilassa sinne jouduttuaan syytettynä taposta. Ned Kellystä on historia tehnyt sankarimiehen, kun itse asiassa mies on mantereen kuuluisin bushranger, puskarosvo, jotka väijyivät takamailla kultavankkureita.

Mutta niin, tiettömien taivalten takana puursivat uutisraivaajien ja  karjankasvattajien vaimot, kasvattivat lapsensa,  kurpitsansa, lampaansa,  jotta miehet pääsivät tekemään historiallisia tekojaan.

Yksi Joan on aboriginaali. Odotan kiinnostuneena kovasti, miten Kate käsittelee aboriginaali Joanin; onko hän mukana vain omantunnon vuoksi, ettei kymmenien tuhansien vuosien Australian oikean historian tekijät, aboriginaalit, jää pois kuvasta. Yleensä jäävät.

Mutta näitä mietin Zoen nukkuessa, pieni mustikkakarhu punavalkoraidalliseen vauvahuopaan "bunny rugiin" kapaloituna. Kun Australian äideille annetaan lista vauvatarvikkeista, siitä ei Aisha osannut arvata mikä se bunny rug oikein on. Yleensä se on flanellineliö.

Pikku-Zoen  isän puolen esi-isä on yksi Australian eurooppalaisen historian henkilöistä , Saksasta noin 1870 siirtolaisena tullut, viininviljelijäksi ryhtynyt Johan. Siihen sukuun on sitten liittynyt avioliiton kauttamummo, vastaparini, jonka perhe on tullut Britanniasta aikaa sitten. Zoella onkin aikamoisen mittava perimä, noin lyhyesti lähimmät tässä:
suomalais-australialais-pakistanilais-brittiläis-kashmirilainen tyttö. Oijoi, alan ihan kietoutumaan tähän ajatukseen siitä, miten Zoe on tähän maailmaan tullut, ja minä olen sen aikaansaanut tulemalla tänne nuorena seikkailemaan 1971! Enkös jo kuulu aussien historiaan minäkin?

Torstaipäivä Melbournessa

Aamulla naisväki heräili myöhään...tai mikä nyt on myöhään, kun pienin meistä herättää koko porukan noin neljän tunnin välein. Väleissä ehtii äiti-Aisha nukkumaan tunnin tai pari: ensin Zoen rintasyöttö, sitten pullosta lisää, sitten maidon pumppaus. Mummo heräilee samoihin aikoihin, mutta onnistuu saamaan vähän pitemmät väliunet. Meksulla oli työpäivä ja oli jo aamutuimaan vienyt Max-koiran ulos ja lähtenyt töihin.

Zoen laskettu aika oli eilen, mutta meidän pikkukarhu on jo reilun kuukauden vanha! Pikkukarhu, mustikkakarhu on sellainen pieni murisija. Unissaankin murisee. Jos maitoa ei tule tarpeeksi nopeasti tarjolle, murina muuttuu ärinäksi ja jos sekään ei riitä, voi mustikkakarhu ottaa kaikki äänivarat käyttöön. Zoe ääntelee mitä kummallisempia pikku murinoita ja taitaa Zoesta tulla puhelias tyttö.Tai on jo!

Päätimme lähteä Prestonin (kotilähiö)  Sprout Community Gardeniin, eli pienen  tuetun yhteisön pitämään kasvitarha-puuhapaikkaan, jossa kerran kuussa on toripäivä. Muina torstaina paikka on auki ja sieltä saa ostaa taimia ja puutarhan tuotteita. Puutarha on täysin luomu. Sellainen herttaisen ei-niin-viimeisen-päälle paikka, jossa on monta oleskelupaikkaa ja kivoja suojaisia puita, kasveja erilaisissa penkeissä välillä sekaisin ja välillä enemmän rivissä.

Puutarhalla kuuluu Sprout Community projektiin, joka ylläpitää osaltaan asukkaiden mielenterveyttä. antaa mielekästä tekemistä, yhdistää lähiön asukkaita, tulee luovuutta. Hyvin  leppoisaan tapaan, siltä ensi vierailullani tuntui. Aisha käy siellä usein. Se on vain pienen kävelymatkan päässä.

No ennen kuin päästiin lähtemään, piti tehdä keskipäivän syöttörutiini, siinä pullo-osuudessa mummokin saa osan. Näin äiti-Aishan osuus on nopeampi. Syöttöruljanssiin kun saatta mennä kaksikin tuntia.

Äiti-Aishalle tein pinaattimunakkaan ja itse söin borsh-keittoa, jonka olin aikaisemmin tehnyt.
Viime hetken vaipanvaihto ja Zoe pujotettiin kantoliinaan. Siitä Zoe tykkää. Paitsi jos pysähdytään vaikkapa valoissa, tai katselemaan näyteikkunaa, murisee pikkukarhu: hei liikkeelle!

Pöydälle jäivät leikatut liivinsuojat, joita mummon pitäisi ommella pian. Ehkä illalla, jos ehtii.

Ensin käytiin kirpparilla kodin vastapäätä ja sieltä mummo sai itselleen flanelliyöhousut , jollaisia ihmetteli jo aikoinaan Sydneyssä asuessa. Silloin nuorena ei ollut kylmä ja kai joskus joku vieressä lämmittämässä; muka vanhanaikainen flanellinen yöpuku oli ihan out. Nyt se on suloisen lämmin. Melbournessa on nimittäin hiukan kylmä. Aurinkoista kyllä. Satanut on vain pari kertaa kahden viikon aikana.

Tänään on kevään ensimmäinen päivä. Aurinko paistaa ja tuntuu, että lämminhän ulkona on. Kaikki sanovat, että Melbournessa voi olla neljä vuodenaikaa samana päivänä. Kadun aurinkosella puolella onkin lämmin, mutta toisella puolen vedin villahuivia tiukemmalle. Niin sitten oli siinä ja siinä, että suuri villahuivi niskassa just ja just selvisin ulkoilun. Zoella oli lämmin äidin kengurupussissa.

Katselimme taimia Aishan parvekkeelle. Aishan isolle parvekkeelle mahtuu hyvä valikoima vihanneksiakin isoihin ruukkuihin. Laitetaanko mangoldia, tomaatteja, papuja, lehtikaalia ja yrttejä ainakin.

Tarjolla oli maustettua maitoteeta, chaita ja sen kanssa sitruuna-tamarillopiirasta. Suuressa pizzauunissa tehtiin kurpitsa-mangoldi-ricottapizzoja. Grillillä japanilaisia vihannesmunakkaita, joiden villiä nimeä en muista. Ja muuta hyvää syötävää, hunajaa ja hilloja, kortteja ja muita käsitöitä ja koruja, kitaristikin soitteli. Seuraavalla kerralla tullaan lounaalle tänne. Söin muuten suositussa pizzapaikassa myös pizzan, jossa oli kurpitsaa. Selvä aussijuttu tuo kurpitsan käyttö. Hyvää se oli, muina lisukkeina jotain pinaatintapaista ja vuohenjuustoa.

Yhdessä nurkassa oli sievä grillauspaikka ja haaveilin jo, että ilmoittaudun vapaaehtoiseksi puutarhalle ja sitten istun iltapäiväteellä siellä puiden varjossa. Paikalla oli paljon lapsia, ja porukka näytti hieman hipahtavalle, tämä Aishan sanoin. Siis sellaista perusluomuporukkaa, jotka pukeutuivat aivan kuin Suomenkin viljelevät vaihtoehtoporukat, ja jotka harrastivat luomua ja muita maailmanparannusaatteita.

Woolies-kaupan kautta kotiin ja tekemään Rajma-dalia, Sitä tarjoili aikoinaan Usha, intialainen ystävämme, ja siitä tuli hetkessä silloisen kasvissyöjän Aishan lempiruoka. Rajma tehdään punaisista pavuista (kidney beans), sipulista ja tomaatista ja siihen kasa intialaisia mausteita. Toissapäivänä äiti katseli, kuinka äidin  kaksi kasvissyöjäentistänuorta leikkasi porterhouse-pihvejä. Äiti-Aisha proteiinin kaipuuseen, Saku ennen Kiinaan lentoaan , koska siellä ei juuri pihvejä harrasteta.

Christa, saksalainen ystäväni, joka asui pakistanimiehensä ja lasteni kanssa samanikäisten Hannan ja Salmanin kanssa Karachissa samaan aikaan kuin me, 80-luvulla, soitti skypellä ja juttelimme pitkän tovin.  En voi moittia naamakirjaa, siellä on paljon ihania ystäviä, joiden kanssa yhteydenpito on ihan eri tasolla, kun saamme jutella kasvotusten. Zoekin pääsi esittäytymään.

Meksu oli hakenut viikottaisen vihanneslaatikon toiselta luomufarmilta. Otti vielä Maxin mukaansa ja kävi koirakoulussa. Max totuttelee lapsiperheen koiraksi ja siksi koirakoulussa. Max ei tietääksemme ole ollut lapsiperheessä vaan vanhan isännän koira ja kun on jo noin kuusivuotias, tällainen vauvan tulo voi olla stressaavaa ja Max onkin kovin valpas ja huolissaan koko ajan jos Zoe vinkaseekin. Maxin isäntä oli kuollut ja Max joutunut löytökoirakotiin. Sieltä Max löytyi.

Välipalaksi saimme vastapäisestä libanonilaisesta leipomosta lämpöiset oregano-seesaminsiemenpizzat...tai sellaiset ohuet piirakat, jotka paljon pizzaa muistuttavatkin. Paitsi täyte.

Illan tullen oli sitten vuorossa mummon ompelu-urakan aloittaminen; liivisuojusten teko. Aisha oli tilannut bambuflanellia, pehmoista valkoista hyvin kosteutta imevää kangasta ja siitä leikkasin pyörylöitä. Ne olisivat luontoystävällisempiä kuin kalliit  kertakäyttöoiset ostosuojat. Zoellekin pitää tehdä vaippaliinoja, enimmäkseen Zoe käyttää kestovaippoja.

Aikaisemmin olin tehnyt tutkimusta netissä, millaisia liivinsuojuksia ovat muut tehneet ja mistä kankaista. Yllättävän paljon ja monenlaista liivinsuojusta olivat äidit tehneet. Tavallista flanellia on käytetty ja päälliseksi pul-kangasta. Bambu on uudehko materiaali. Kokeilemme aluksi 3 tai 4 kerrosta bambuflanellia. Kokeilukappaleet olivat valmiit iltakahdeltatoista ja pieni perhe on jo unten mailla. Jokainen hetki on otettava talteen. Mummo tässä vielä naputtelee mukavan päivän ajatuksia ylös. Kuvia en taida enää laittaa, jääkööt huomiseen.

Nyt varustaudun uusin flanellihousuin yöpuulle.

Melbournen kaduilla

Melbourne, Preston, Thornbury, Northcote ovat asuinpaikkamme lähiöt, kymmenisen kilometriä keskustasta pohjoiseen ratikalla, junalla tai bussilla. Kaupat, pienet etniset kaupat, lehtikaupat, paljon kahviloita, leipomot, ravintolat, lihakaupat, kalakaupat, kampaamot ja eri etnisten ryhmien kokoontumispaikat ovat High Streetillä, jonkä kumpikin pää on vielä saavuttamatta. Jokaisessa lähiössä on isohko Plaza ja muutama supermarket. Sivukadut näyttävät hiljaisilta.

High Street

Uudehko kerrostalo taustalla on harvinainen, kerrostaloja on kadulla vain muutama. Siinä asuvat Aisha, Meksu ja Zoe