Pitkän iän salaisuus

Pitkän iän salaisuus löytyi tämän päivän Iltasanomista.

Kävele pieni matka päivässä. 35 minuuttia yhteensä päivässä riittää lisäämään muutaman elinvuoden. 35 minuuttia voi koostua pienistä palasista, vaikka pihatöissä.
Eikä eroa ole,  olipa kävelijä  laiha tai pullerompi. Ok, olen oikealla tiellä! Puolitoista tuntia tänään pihatöissä.

Äiti 90 v. on ollut koko ajan liikkeessä, vielä muutama vuosi sitten kävi kolmesssa jumpassa viikottain, hoiteli isoa pihaa. Nyt kun fyysinen olemus hidastuu, on äiti - päämummomme - vielä suoraryhtinen ja tarvittaessa jaksaa.Voi olla, että aamulla käymme INR-verikokeessa, sitten pankissa, kaupassa ja vielä vierailulla. Kuinka moni ysikymppinen jaksaa.

Jostain syystä emme saa päämummoa kävelemään laajan pihapiirimme tienoilla ollenkaan, mitä nyt joskus katselee mitä höpötystä olen keksinyt, niinkuin ripustellut tekemiäni keramiikkakelloja omenapuun oksille.

Päämummo haluaa itse käydä kaupassa. Tänä vuonna keppi on tiukasti kaverina ja ostoskärry tukena. Parkkipaikalla en parkkeeraa ihan lähelle, tulee siinäkin kävelyä. Kaupassakäynti muuten kestää...melko suuren supermarketin hyllyjärjestys ei muistu mieleen ja saamme seilata edestaas. Välilllä koetan kysyä minne mummo on menossa, ei kai kaljahyllyille? No, aikaa ja askelia siihen kuluu, kuin myös keksipakettihyllyn tarkkaan tutkimiseen (eikä mieleistä löydy "ku ei mittään vanhanajan keksiä enää ole").

Niinpä parkkeeraan vielä vähän kauemmas reissuillamme niin tulee kävelyä enemmän. Tosin aika usein äiti istuu keittiön pöydän ääressä ja jostakin harmistuneena tokaisee "enkä mie montaa askelta tässä enää ota". Yritän sanoa, ja moni muukin kehuu, miten hyvässä kunnossa äiti on ikäisekseen. Ei se silloin auta, kun mieli on maassa.

Toisessa artikkelissa vastikään neuvottiin, miten saa tietää henkilön iän. Katso käsiin. Käsien iho on ohuempaa kuin muualla kehossa. Iho näyttää ohuemmalta ja verisuonet alkavat näkyä selkeämmin. Artikkelissa näytettiin kuvia  julkkiksista, jotka näyttivät nuoremmilta kauneusleikkausten jäljiltä. Käsiä en ole kuullut kauneusleikattavan!

Pitää myöntääkin, että tuo oli uutta itselleni. Olen aika usein katsellut käsiäni ja ihmetellyt miten eri paria käsieni iho on verrattuna muuhun ihooni. No hyvä, ei kannata huolehtia siitä nyt kun tiedän.

Meillä on ikäeroa äidin kanssa reilut 20 vuotta. Hiukkasen rinnan alla riipasee, sillä en vanha koe olevani, mutta aika on rajallinen, kuitenin. Olenkohan elossa äidin ikäisenä? Pohdin jotain siihen liittyvää, jota on vaikea pukea sanoiksi. En pelkää sitä rajallisutta, en pelkää kuolemaa, mutta tuo ajatus välillä mietityttää, että raja on enemmän edessä ja mielessä kuin koskaan.

Mutta pitkän iän salaisuus. Ei minusta ole tärkeää pitkä ikä, vaan millaisia ne pitkän iän vuodet olisivat. Olen tainnut ennenkin sanoa, että saisinpa lähteä saappaat jalassa.

Joskus sitä vaan miettii, pitäisikö istuttaa uusi talviomenapuu  omenien painosta revenneelle puulle, kannattaako tehdä niin pitkän tähtäimen suunnitelmia. Kuinka kauan kestää kasvaa, kunnes puu kasvattaa reilusti omenoita? Höh sanon itselleni. Kaikkea sitä tuleekin miettineeksi. No sitten äiti tänään kuoriessaan ulkolaisia omenoita, pohti, ottaisiko siemeniä talteen ja istuttaisi ne. Kun niin hyviä omenoita harvoin saa (Gala). Kasvaisivatko omenat meillä?

Äiti 90 v-päivänään ja minä kohta 67.

Päämummo toipuu juhlaväsymyksestä

Eilen illalla olin tosi huolissani; kuulin alakerrasta kolistelua päämummon normaalin nukkuma-ajan jälkeen ja menin katsomaan. Päämummo istui pallilla pimeässä vessassa. Yritin kysyä, oliko olo huono. Tarjosin apua. Ei sopinut. Mutta kuka nyt istuu pimeässä vessassa. Mietin, että jos joku kohtaus olisikäynyt, ei hän olisi jaksanut kantaa pallia vessaan.
- Mie vaan istun tässä. Mee vaan.

Jotain oli kuitenkin. Jäin keittiöön lukemaan lehteä ja näyttämään siltä, etten odotellut, vaikka sen takia jäinkin. Päämummo oli selvästi sillä mielellä, ettei kannattanut tuppaantua liikaa kyselemään.  Sitten viimein, hitaasti ja harkiten, puki hän yöpukunsa ja kävi nukkumaan.

Olimme illansuussa ajelleet Valkealasta.  Perheen nyt nuorin aikuinen, isomummin pojantyttärenpoika Atte juhli rippillepääsyä. Isomummille se oli tärkeä päivä , se verotti niin henkisesti kuin fyysisestikin voimia. Isomummi oli kyllä iloinen ja jaksoi todella hyvin koko päivän ja matkat.

Kävin vielä myöhemmin illalla tarkistamassa. Siellä päämummomme nukkui ja hengitti tasaisesti. Aamulla puuro oli jo keitetty kun menin alakertaan. Väsymys näkyi vielä koko päivän, oli kuin päämmmo olisi hidastanut puolella olemustaan eikä oikein jaksanut jutellakaan ja nukkui tavallista pidemmät päiväunet. Kävin välillä tarkistamassa.

- Ei tää nyt ihan tavallinen olo ole.

Ilta sujui kuitenkin uutisten äärellä tavalliseen tapaan. Kyllä yksi juhlapäivä vie voimat muutamaa päivää alle yhdeksänkymppiseltä.

ja vielä reteitä poikia; meidän puolelta vasemmalta  Eetu. Atte, Janus ja Tuukka ja Atte.

Juhannuksen taikaa

Taisin olla paria järjestävää tahoa lukuunottamatta nuorimmasta päästä mummoksikin. Pappoja oli vain muutama tuskin seassa huomasi heitä. Miten sinne sitten eksyin? Tämä on jo toinen juhannus näissä juhlissa, itse asiassa. Äidin ja äidin ystävän Ainon kanssa menimme Piiluvaan seurakunnan tapahtumaan. En usko, että olisin mitään kummempaa tehnyt silti! On kiva viedä vanhat rouvat rauhalliseen kesäillan viettoon. Suomen lippu nostettiin salkoon Saimaan rannalla ilta=auringon lämmittäessä. Suvivirsi, muita kesälauluja ja kahvit hartaushetken lomassa. Lopuksi kokko sytytettiin, mutta sitä eivät meidän vanhat rouvat jaksaneet laskeutua katsomaan pienen matkan päähän kalliolle, kun polku oli juurakkoinen ja kumpareinen. Istuimme  hetken koivujen koristaman oven vierustalla ihailemassa illan  kaunista raukeutta.

Kiva juhannushenkinen "tietokilpailu" pidettiin myös. Tiedätkö mitä tarkoittaa nimi Johannes? En minäkään tiennyt; se tarkoittaa armon tuojaa. Entä milloin kristillistä juhannusta alettiin viettää? Näin tapahtui 400=luvulla Suomessa, kun kirkko päätti siirtää Johannes Kastajan syntymäpäiväjuhlan samaan aikaan vietetyn esikristillisen  Ukon juhlan kanssa, tai päälle.  Ukon juhlaa oli vietetty hedelmällisyyden ja sadon varmistamiseksi.

Aika sitkeästi silti ikivanhan valon, taikojen ja ilonpidon juhlan perinteet ovat siirtyneet ja jääneet sekoittuen kristillisen  juhannuksen viettoon. Juhannuskokko, juhannussauna, koivut ovenpielissä.   Vai mitä sanoisitte lemmentaioista? Jos tekee seppeleen 7 kukasta, ja nukkuu juhannusyön se päässä, näkee tulevan sulhasen kuvan unessa tai saa haluamansa puolison . Jotkut uskovat 13 kukan taikaan. Kukat voi laittaa sellaisenaan tyynyt alle, ehkä silloin ei näy kuvaa, mutta sulhasen saanti silti varmentuu...varsinkin kun taiat tekee alasti. Saunominen kukkavastalla on sekin naimaonnen taikaa, tai kurkistaminen alasti keskiyöllä lähteeseen.

Paitsi naimattomat tytöt, jokainen saattoi lukea loitsuja takaamaan sadon, suotuisat säät ja karjan menestyksen silloin entisinä aikoina.

Entä koivunlehdet ovenpielissä? Sen perinne vie myös aikojen taa. Vuoden pisimmän päivän kunniaksi tupa siivottiin, sisällä ja ulkona koristelliin kukkasin ja viheriöivin oksin.Näin oli seurakunnan leirikeskuksessakin hieskoivun ja harmhaalepän oksia ovenpielessä toivottamassa tervetulleeksi.

En tiennytkään, että leppä tarkoittaa vanhoissa itämeren kielissä "verta"...puun värinh mukaisesti. Kotipihalla lentelee paljon leppälintuja. En ehdi saamaan niistä kuvaa, vaikka ne tulevat parin metrin päähän omenapuun rungolle. Kuuluu nopea huit huit ja lepän väri aivan kahahtaa auki, kun lintu tekee näyttävän lähdön kaverinsa kutsumana. Nimen ne ovat saaneet tuosta upeasta lepän väristä, verestävän punaruskeasta sävystä, joka ilmestyy kun puun pinta rikkoutuu tai se kaadetaan. Sama
hekuu leppärouskuissa. Ihmeellinen luonto. Ihmeellinen kesä.

Syksy tuleekin pian, ja sienet. Sitten metsään.

kuva:
japsukidsu.blogspot.com

Rinsessat resitentinlinnassa

Tuurin kyläkauppa matkan varrella. Omituinen nähtävyys.

Onko tämä viimeinen retki? Miten niin viimeinen?
Retket vähenevät, kun rouvien keski-ikä on liki 90 vuotta. Tämä retki voi hyvin jäädä viimekseksi henkilökohtaisesti ja myös rintamanaisten yhdistyksen osalta. Mukaan ei moni enää tänä vuonna jaksanutkaan lähteä, sillä matka Seinäjoelle rintamanaisten kesäjuhliin oli pitkä, yli 5 tuntia autossa istumista.
Matkaan lähdettiin varhain aamulla. Mukana oli rintamanaisrouvien edustajat ja me pari eläkeikäistä "tyttöä" avustajina.

Matkalla muisteltiin kenellä on tänä vuonna yhdeksänkymppiset ja kuka jäsenistä on poistunut joukosta. Laulettiinkin, erilaisia maakuntalauluja, suvivirsi ja muita kesäisiä lauluja. Kerrottiin sota-ajan kokemuksista ja itse sain äidiltä luvan kertoa rakkaustarinan; siitä miten vanhempani sodan loppupuolellaa seurustelivat muutaman päivän ja pian olivat naimisissa; ainoa  seurustelu "ulkona" oli yli 30 km kävelymatka Joensuuhun ja takaisin. Pitää kertoakin tarina eri postauksessa.

Mukana oli enää viisi urheaa rouvaa, ikäluokkansa hyväkuntoisimmat. Hotelli Vaakuna oli se resitentinlinna ja muutenkin juhla oli arvokas ja samalla herkistävä. Kyyneleet tulivat silmiin monessakin kohdassa. Muutamilla rouvilla oli lottapuku. Kun heistä suurin osa käveli kepein, tai avustajan tukemana, tuli kyynel simääni ajatellessani heidän kokemuksiaan tuossa lottapuvussa.

"Ollaan kuin rinsessat resitentinlinnassa" sanoi meidän päämummo,  isomummi, mummi ja äiti, silloin 20-vuotiaana eturintamalla nuoruutensa viettänyt.

 

Juhlan ohessa kiertelimme autolla Seinäjoen, ihmettelimme maiseman avaruutta. Kävimme suojeluskunta= ja lottamuseossa.

Äidin ja tyttären superniksit

Pirkan niksivinkit ovat hyviä, jopa erinomaisia. Pirkka pysy perässä! Martan ja Seijan niksinurkan ensimmäinen postaus.

Tässä mielestäni Martan paras, tätä ilman ette ole eläneet!

Säästä suloisia Aino=tossuja nuhruisuudelta. Siis näin. Laita ensin sukka jalkaan. Sitten vedä sen päälle kertakäyttöinen suojamyssy. Sitten laita näin varusteltu jalka Aino=tossuun. Tossun sisäpinta pysyy näin valkoisena ja nukattomana.

Suojamyssyjä saa esimerkiksi hoitolaitoksissa  ja suurkeittiöissä hiuksia suojaamaan. Niitä ei kannatakaan heittää pois, vaan sujauttaa taskuun ja varastoida käytettäväksi Aino=tossujen kanssa.

Seijan niksiä on käyty jo matkojen päästä ihailemassa. Tavaralavoja lojuu kaikenlaisten varastojen pihoilla ilmaiseksi pois kannettavaksi. Siis nouda itsellesi lava. Kysy kuitenkin lupa.

Laita nurmikolle lavan kokoinen suodatinkangas. Aseta lava suodatinkankaan päälle. Nyt joutuu tekemään pientä tuunausta. Lavan reunat täytyy peittää laudanpätkillä. On olemassa reunallisiakin lavoja, mutta sellaista en saanut käsiini.

Täytä lavan "sisus" mullalla. ei aivan piripintaan, että pikkuiset idut sopivat vähän kasvamaan lasin alla. Kylvä siemenet. Jos satut saamaan vanhoja ikkunoita jostakin, ne voi laittaa kanneksi ja itäminen nopeutuu. Voit ostaa valmiita taimia ja istuttaa ne. Muista, että lavaan sopivat lyhytjuuriset kasvit,  kuten salaatit, retiisit, jotkut yrtit. Siinä voi myös kasvattaa taimet.

Tunnustan, että idean sain jostakin facebook postauksesta jostain muusta maailmankolkasta, mutta tuunasin ideaa edelleen ja saanen kutsua sitä omaksi niksikseni!

Kuvan kera saat paremman käsityksen:

Mitä minulla siinä kasvaa:

Pensaspapuja itämässä, ne kun eivät itäneet kasvimaalla. Siirrän taimet sitten omalle paikalleen kasvimaalla, jos itävät.

Tilliä, kosmoskukkia, basilikaa, pak choita, paria erilaista salaattia, jotain muuta kesäkukkaa.

Lasin alla itäminen tapatui todella nopeasti. Alle laitoin ensin mustaa multaa, päälle itämista varten turvepitoista taimimultaa.

Äitienpäivä

Juttelimme skypessä kimpassa, isomummi, minä, yksi poika Kiinassa, tytär ja ensimmäinen lapsenlapsi Melbournessa. Siis neljä polvea.

Zoe esitteli kiipeilytaitojaan ja rummutti palikalla näppäimistöä. Zoe osaa nousta seisomaan tukea vasten, mutta ei osaa siitä vielä laskeutua alas. Sitten pitää huutaa äitiä.

Söimme sitten äidin kanssa matikkasoppaa ja maisteltiin tiramisukakkua. Loppupäivä kului puutarhassa...tai kuten äiti vaatii "höh, mikä puutarha se on". Okei, pihalla. Piha onkin parempi kuvaamaan meidän ...pihaa.

Sain istutettua lava-kasvihuoneeseen salaatteja, käännettyä kasvipenkin, levitettyä kahvinporoja myyränreikiin ympäri pihaa ainakin kaksi ämpärillistä...kiitos Tepan ja Teboilin ;) Myyrät eivät kuulemma tykkää kahvinhajusta. Menkööt tuonne takapihan taa metsikköön! Vähemmän on reikiä tänä vuonna, mutta liekö millaisia poikueita varttumassa maan alla jo.

Tomaatintaimia otin ulkokoulutukseen muutaman, turhan tuulista hennoille taimille. Niitä on aivan liikaa ja ne alkavat olla liian hujoppeja nekin. Paula ystäväni keraamikko ja puutarhuri neuvoi laittamaan ne syviin ruukkuihin (esim. maitotölkkeihin) ja ravinteikkaampaa multaa lisäksi.

Joskus äitienpäivänä on saanut olla kesämekossa. Ei nyt, tuuli viuhuu. Lämmintä viitisentoista astetta.

Päämummo jaksaa!

No ota miusta nyt kuva, näin paljon jaksoin haravoija!
Kävelykeppi jäi aidan viereen ja harava heilui. Aika uskomatonta mistä päämummomme on saanut kaiken tämän energian. Ehkä veteraanijuhlista, missä iso osa ikäihmisistä käveli rollaattorin avulla. Meidän päämummo ehkä huomasi, että  itse on vetreimpien ikäistensä jokossa, niinkuin onkin. Vaikkei sitä halua myöntää.

Päämummomme oli lottana eturintamalla.

Veteraanipäivänä 29.4. rokkabileissä kansalaistorilla, kaikelle kansalle oli tarjolla rokkaa, karjalanpiirakoita ja pullakahvit sotilaskotisisarten toimesta. Sen jälkeen oli veteraanijuhla kaupungintalolla jokavuotiseen tapaan.  Äiti katseli etsien rintamanaiskavereitaan, lottia. Ketään ei näkynyt. Ennen ruokailua oli haudoilla seppeleenlaskut, minne ei äiti ole parina viime vuonna enää jaksanut mennä. Eivät enää ne muutamat muutkaan lotat, jotka vielä ovat elossa. Äiti oli surullinen, miten heidän suurena juhlapäivänään ei ketään muuta tuttua  rintamanaista enää näkynyt.

Juhlapuheita eivät vanhat veteraanit  oikein kuulleet, ei virkamiesten puheissa juuri sisältöä ollutkaan, lupauksia vain, että kaikista pidetään huolta. Todellisessa maailmassa vanhusten huolto vähenee ja tarinat yksin jätetyistä vanhuksista kiertävät kehää. Yksi mieliä lämmittävä puhe sentään juhlatilaisuudessa oli, mukavan nuoren miehen, tämän vuoden abin, puhe sensijaan kuului selkeänä ja   Miro Metsämuuronen osasi puhua lämpimästi suoraan veteraaneille.. Veteraanien keski-ikä on 86 vuotta, eli siis jokainen tällä hetkellä yli 86-vuotias mies on sotaveteraani.

Naisia oli rintamalla ja muissa sotatoimissa myös paljon. Äitinikin  pääsi viimeisen kuorma-auton lavalla rintamalta rajan vihollisen edetessä. "Nyyttejä ei sitten pysähetä kerräämään, jos puttoovat, tytöt", evästi autokuski. Mutta kaikki eivät päässeet mukaan kuorma-auton lavalle. Yläpetin tyttö ei ehtinyt, vihollisen luoti ehti ensin.

Jo ajatuskin Veteraanin iltahuuto-laulusta saa kyyneleet silmiini. "lapsenlapsille kertokaa..." Ajatus viivähtää. Mitä nuoret tällä hetkellä tietävät sotiemme veteraaneista. Vuosia sitten huomasin, etteivät kaikki lukiolaiset tienneet edes mitä tarkoittaa evakko.

Pian meillä ei ole ketään kertomassa. Isänikin kertoi sodasta vasta tyttärenpojallensa. Minulla oli leikeissä isän kunniamerkkejä. Sodan jälkeen haluttiin unohtaa raskaat vuodet ja keskittyä jokapäiväiseen elämään. Siihen keskityttiin niin hyvin, että saamme elää ehkäpä maailman parhaimmassa maassa. Kotipihalla kasvatettiin kaneja, että saatiin minulle turkki. Äitini yöpaidasta tehtiin ensimmäisen mekkoni. Perunamaa oli suuri. Possuille keitettiin saunanpadassa perunoita. Mansikkamaa laitettiin keittiön ikkunan alle. Siitä se alkoi, yli kuusikymmentä rauhan vuotta.

Motoksi sopiva

...pitäkää pikkusiskosta huolta

- Otetaan valmiiksi siivutettua juustoa, on helpompi sitä syödä (lue: osaakos se pikkusisko juustoa leikata eikä katkaise peukaloaan).

- Otetaan niitä kurkkuja, ei sieltä Nurmeksesta saa niin montaa lajia. Eikä enää grillattua kananpoikaakaan. (lue: Eihän se Meeri näe lukea pientä siprua purkin kyljestä. Ja aina se vaan laituu. Ei se ihme. Vaikka se apteekissa teki tarkkaa työtä ja oli pidetty).

- Näitä omenoita, ne on hyviä, kirjota se nimi Meerille lapulle, että osaa ostaa samanlaisia ja muutama mandariini. (lue: syökö Meeri yhtään tuoreita hedelmiä. Ei siinä lähikaupassa ole mitään, eikä itse jaksa kantaa kauempaa.)

- Isä jo sanoi, että pitäkäää sitten isommat huolta pikkusiskostanne. (lue: isä Jooseppi sanoin näin noin vuonna 1930 kahdelle vanemmalle lapselleen)

Isosisko, siis Äitini, on juuri toipunut hurjasta verenpaineen vaihtelusta, ilmeisestä migreenistä. Edelliseen postaukseen verrattuna en olisi uskonut, että tänään isosisko Martta, melkein 90 v. paistaa pullaa pikkusiskolleen Meerille 85 v. Pikkusiskosta pitää pitää huolta, viimeiseen asti.

Veljeni menee 350 km päähän sukuloimaan ja vie viemiset, siis omenat, mandariinit, pullat, juustot...paistan vielä tädilleni kananrintapaloja korvaamaan sen Nurmeksesta puuttuvan grillikanan. Vaan se kanakastike. Tein maukkaasta kanaliemestä ja juureksista soseutettuna maukkaan kastikkeen.

- Ei vanhat ihmiset voi oppia tällaista syömään. Pitää olla voikastiketta. Ei laiteta tätä turhaan sinne.

Pariin vuoteen eivät siskokset ole enää vierailleet toistensa luona, remppaa on molemmilla.  Kumpikin vielä jaksaisi, jos niin päättäisivät. Autolla vietäisiin ja tuotaisiin.

Niin, pullaa äiti ei ole tainnut paistaa pariin vuoteen, nyt ne piti leipoa itse. Pikkusiskolle viemisiksi. Sain vain auttaa nostamaan yleiskoneen ja nostaa pelliin uuniin.

Ja sitten neuvoteltiin pakkaamisesta.

- Laita ne kananrinnat erikseen folioon. Ja laita maalarinteippi ja siihen kirjota, että lämmittää mikrossa. Ja sitten muovipussiin. Laita vielä pari banaania. Meeri tykkääkin niistä.

Ja sitten kävi isosisko lepäämään, nukahti raskaasti sekunnissa pullanpaiston uuvuttamana.

Mummo palasi Munchenin räntäsateesta Tirilään.

Lomasen piti olla aikamatka eteenpäin, Baijerin kevääseen, mutta tuli takatalvi sinnekin. Lähtöpäivänä satoi suuria lautasia räntää! Viikon aikana oli aurinkoisiakin päiviä, mutta talvitakki oli tarpeellinen. Ihmiset kulkivat siellä toppatakeissaan.

Loma oli kevään vilpoisuudesta huolimatta täynnä menoa ja ohjelmaa, niin että viimeisenä iltana tuntui jaloissa tiukka väsymys. Merisuolakylpy, hevosrasvaa ja hierontaa, niin mummo oli valmis kotimatkaan.

Huomasinpa kuitenkin, että matkanteko vaihtolennoilla onkin aika rankkaa, varsinkin kun joutuu heräämään neljältä aamulla, että ehdittiin kentälle 40 km päähän Muncenin laitamilta Furstenfeldbruckista. Ja se rankassa räntäsateessa Munchenin ympäristön kiivailla autobaanoilla. Tunnin lento Amsterdamiin, nopea koneenvaihto melkein juosten, reilu kahden tunnin lento Amsterdam-Helsinki, sitten bussin odottelua rautatieasemalle, reilun kahden tunnin matka jälleen, nyt reilummalla jalkatilalla pendolinossa. Aika monta vaihtoa ja odottelua siis. Tällainen lento maksoi 215 e kun suora lento olisi ollut puolet kalliimpi. Aikaa meni Muncen-Lappeenraanta välille yteensä reilu 12 tuntia.

Sitä mietin ja huomaan, että mummon olemus muuttuu kun ikää karttuu, mukavuutta ja jaksamista on jo harkittava. Ei olisi ennen tullut mieleen. Ja jalat tuntuvat heti väsyvän ja kaipaavat etikkasuolakylpyä, mehevää rasvaa ja jalat ylös! Luupiikkikö se on mikä kantapäässä tikkaa?
Jalkoja piti muistaa eilutella, nilkkaa kieritellä ja ojennella joka välissä.

Tällä viikolla

Istuimme aamiaisella, kun isomummi kysyy:
- no kirjota nyt ne kirjaimet, mikä se tyttö nyt on. Kun ei siinä ole kirjaimiakaan.
Kirjoitan muistilapun ZOE isomummille ja asetan sen verenpainemittarin eteen näkyville. Isomummi tarkastelee:
- no kolme kirjainta, onkos tuo ensimmäinen X.

Olen kurkistellut koko viikon skypeen ja odottanut jotain viestiä, missä ovat kaikki minun perilliseni, kadonneet maan ääriin. Ovat. Ei saa hermostua vielä! Koetan kestää.

Isomummi, päämummomme, on kärsinyt päänsärystä pitkään, kuukausia, ja siihen on lääkäri määrännyt aiemmin Panadolia, ei mitään tutkimuksia tehty. Tosin vakituisessa neljännesvuosittaisessa seurannassa paksun veren takia ei ole ilmennyt mitään; kaikki veriarvot ovat olleet lääkärin mukaan erinomaisia, viimeksi maaliskuussa). Nyt kuitenkin on ollut huimauksen tunnetta ja olo näkyvästi hutera. Pääsimme pari päivää sitten lääkärinlle joka olikin erikoisen oivaava ja myötätuntoinen.

Lääkkeeksi sai päämummo Ketorinia ja diagnoosiksi migreenin. Päänsärky tuntuu huomattavasti helpottavan, mutta voimakas lääke aiheuttaa nyt tokkuraisuutta. Huimat verenpainelukemat ovat kyllä laskeneet, 189/129 oli lääkärissäkäynnillä mitattu, mutta nyt 160/100, siinä main keikkuen. Päämummo vain ei malta olla mittaamatta verenpainettaan monta kertaa päivässä, usein sillä säestyksellä, että miten tällaista, ei tätä jaksa, ei ole yvä olla, ei se silmälääkäri osannut leikata kaihia,  se se hoitaja pesi ronskisti niin silmät ovat niin huonot nyt. Eikös siinä huolista jo verenpainekin kohoa!

Jos yritän selittää, että silmien arkuus voi nyt hyvin johtua migreenin oireista, ja jos nyt vain lepäisit. Sitten seuraavassa hetkessä päämummo näkee roskan matolla ja alkaa kerätä mattoa kasaan pää alaspäin, tai päättää siivota kenkäkomeroa, sillä löydän hänet kaksinkerroin komerossa romuamassa "eiku ne oli siinä ihan rivissä, otin vaan, pitää heittää nää jo pois". Ja minä perässä kieltämässä, että ei tämä ole hyväksi. Olisit vaan ja lepäisit nyt niin jos ei muutamaan päivään ala olo kohentua, soitetaan lääkärille. Voi ne vuosikymmeniä vanhat saappaat heittää jonakin toisena päivänä pois.

Eilen tulin sisään aamupäivällä ja seurasin kotvan aikaa, hengittääkö päämummo, oli niin tiiviissä unessa peiton alla. Sitten huomasin peiton kohoavan juuri ja juuri hengityksen merkiksi. Helpotus.

Näyttelijä Vappu Jurkan kuolemasta kirjoitti Ilta-Sanomat pari päivää sitten: "Vappu jo toivoi kuolemaa". Tuollaiset otsikot sykähdyttävät, satuttavat läheltä. Toivooko äiti kuolemaa? Ainakin kiukustuessaan sanoo "joutais jo pois" ja vastaavia, joita en osaa ottaa toiveena, vaan suuttumuksena elämää kotaan, kun ei pysty samaan kuin nuorempana. Olisi armollista, niin armollista, itselleni ja läheisilleni, jos pitkän elämän loppupuolella osaisin itse ajatella "toivon jo kuolemaa" kiukustumatta. Pitäisiköän kirjoittaa jonkinlainen hoitotestamentti.

Tämän päivän lehdessä joku viiskymppisiään viettävä kutsui vieraitaan: ei lahjoja, mutta avustus "raihnaudenestorahastoon" ja pankkitili perään. Itse en viiskymppisena vähääkään ajatellut raihnaisuuden mahdollisuuttakaan! Kaksoset olivat silloin kymmenvuotiaita. Ei siinä ehtinyt vanhuutta ajatellakaan. Eihän viiskymmpinen edes ole vanha. Paremminkin, jos terve, se on parasta elämänvaihetta.
En tosin laittaisi kahdeksankymppisenäkään pankkitiliä lehteen, on vähän kuin käsky, että kaatakaa ne rahat sinne, älkääkä tuoko tyhmiä lahjoja. Kaikki lahjat pitää vastaanottaa, kiittäen, eikös meitä niin opeteta? Elämänlahjakin. Vaikka joskus elämä tuo mukanaan vähemmän miellyttäviä asioita.

Juuri nyt en keksi juurikaan mitään vähemmän miellyttävää. Kaikesta on selvitty.

Jälkikirjoituksena: sieltä ne perilliset omien kiireidensä keskeltä ilmaantuivat nettiin . Mitä nyt äiti pariin kolmeen päivään ei nähnyt nimiä facebookissa tai skypessa tai muussa nettijutussa. Voi tämä maailma, nettiyhteydet ovat opettaneet pikayhteyksiin! Voisin kyllä, rehellisesti ajatellen, pitää muutaman päivän väliä huolestumatta missä kaikki ovat.

Kriisikö?

Jos Danny on vanhan ja jotenkin elähtäneen näköinen, täytyy minunkin olla jo vanhistunut! Danny oli niin komea ja salskea laulajapoika silloin 1964! Näin kaikkialla vanhenemista, nuutumista, väsymistä, velttoututuneita lihaksia, artikkeleita vanhusten jalkauttamisesta, tai leikkausjonoista, tarjouskilpailutetuista senioripalveluista . Sitäkö tämä loppuelämä tulee olemaan? Koin päivien 24 tuntia vilahtavan ohi kuin 2 tuntia , mietin monta kertaa, miten kukaan ehtii työssä käydä kun aamupuuron ja iltapalan välissä ei oikein saanut mitään tehdyksi. Jos nyt muutaman vetäisyn kolalla pihassa ja maitokauppareissun, ilta jo pimeni.

Mutta se oli eilen toissapäivänä, viime viikolla. Kas, tänään Elli 7 v tuli aamukymmeneltä hakemaan minut uimaan. Mieleen tuli heti edelliskerran seikkailu pitkässä vesiliukumäessä. Sinne, totta kai ja uimakassi keikkui hetkessä olalla ja mentiin. Elli edelliskerralla ylipuhui minut urakalla ja sai kuin saikin minut mäkeen. Ja en kadu!

Uimahallissa pieni poika harmitteli äidillensä, miksi ei pääse liukumäkeen. Siinä sitten vaihdoin muutaman sanan tuon äidin kanssa, joka oli siinä kolmikymppinen.

- En minä, näin vanha, siihen liukumäkeen voi mennä, poika käy isänsä kanssa, sanoi äiti.

Sitten minä 65 v. kiipesin ketterin jaloin rappuset ylös ja niiin me tytöt laskettiin tandemilla se hurja vesiliukumäki alas monta kertaa ja yksitellenkin! Ja  kokeilin allejani, kun muutamat vedessä juoksevat ikäseni naiset niistä vähän valittivat. Aika tiukat, muuten, allini vielä ovat. Eikä pahemmin ryppyjäkään vielä, ja vaikka olisikin mitä sitten!

Sen verran olen vanha, etten ilman nuorempaa seuraa ehkä kehtaa siihen veisliukumäkeen mennä. Elli saa tulla isotätiään pyytämään mukaan milloin vain.

Miten sen voisi sanoa?

Äiti soitti kelloa yläkertaan yhdeksältä illalla. Rappujen alla seisoi ylisuurissa pinkissä verkkareissaan hauraan näköinen äitini, säikähtäneen ja epävarman näköisenä.
- Et sie jo oo nukkumassa. Mie olin jo ihan huolissaan, kun et ollut alhaalla.
Olin sopinut, että nukkuisin alakerrassa, koska olimme varaöljyn ja raksalämpötuulettimen varassa (oli unohdettu tilata talven öljyt). Ihan lämmintä meillä oli kyllä. Äiti menee aikaisin nukkumaan ja oli herännyt vähän säikähtäen eikä oikein kellon aikaa tajunnut.

Siinä äidin seistessä todella huomasin, miten äiti tosiaan on haurastunut, pienentynyt, laihtunut vanhoihin verkkareihin hukkuneena. Ei ollut enää se napakka, hieman tukevakin Martta, joka hoitaa kotinsa  viimeisen päälle ja huolehtii vielä pikkusiskostaan, lapsistaan, lapsenlapsistaan oikeanlaista puurokattilaa ja villasukkia myöten.

- Ku ei ne lääkärit kuuntele kun yhen asian kerrallaan. Eivät miun tähän kippuun ota mittään kantaa, ku ei kuuliskaa. Äiti vetää kätensä pakaroiden yli lonkkaan ja sanoo:
-  ku tää mennee jalkapohjaan asti, on sellaset töpökkäät, niinkuin ei tunnetta olis. Hermovika se on.

- Siitä kaatumisesta (reilu kaksi vuotta sitten). Kun ei kukkaan laita siihen mikä se on, konneeseen, jos aivoissa jottain. Asia on kyllä kaatumisen suhteen tutkittu, mutta mitään suurempaa ei silloin havaittu.

- Kuule äiti, olet käynyt myös neurologilla ja aivoissasi ei ole mitään vikaa.

- No ei ne kuitenkaan kuuntele. Eikä magneettikuvvaukseen laita.

Miten äidille sanoisi, etttä 89-vuotiaalla  vanhuus jo tuntuu, eikä taida lääkärit enää leikkausta hermoratojen korjaamiseksi tehdä. Liikkumisen heikentymistä ei äiti tunnu hyväksyvän iän mukana tuomaksi haurastumiseksi. Lonkan alueen kivut saattavat kylläkin johtua suuresta selkäleikkauksesta jo yli 10 vuotta sitten, jossa pinteessä ollut hermo saatiin pinteestään.

- Tilataan äiti siulle terveyskeskuslääkäri, niin saat kertoa nyt sen  tärkeimmän asian, pakara-lonkkakivun. Soitan Armilan sairaalaan ja saan vain kuulla, että tammikuussa ei ole enää ollenkaan tilausaikoja. Helmikuun varauslistoja ei ole. Sairaanhoitaja kyselee tarkoin oireita. Kysyn miten geriatrille pääsee. Sain vasta tietää, että sairaalaan on saatu alueen ainoa geriatri. Vain lähetteellä. Ehtisikö geriatri auttamaan periaatteessa ikäisekseen hyväkuntoista vanhusta, niin että tarvittava apu löytyisi, että loppuvuodet olisivat äidille iloisempia.

- Jos kipu on niin paha, ettei voi liikkua, voi tulla päivystyksen kautta, hän sanoo.

- Aina antavat vaan kaikki lääkärit noita isoja pulloja, ne ei auta. Katson, Panadolia on kaksi isoa purkkia.

- Mutta nämä auttavat, näyttää äiti Klotriptyl-tabletteja, Niitä on joskus kymmenen vuotta sitten annettu äidille (mahdollisen) migreenin hoitoon. Sitä äiti ei ole kuitenkaan koskaan itse oikein ymmärtänyt, eikä varsinkaan lääkkeen luonnetta, vaan napsinut niitä päänsärkyyn. Siksi nytkin olo on aika hömelö, ja aina nukuttaa.

- Eikös sinne mene vaan sellaset puolihullut, sille geriatrille, huomauttaa äiti. Ja sitten kävimme keskustelun siitä, mitä geriatri tarkoittaa.

Juttelimme Sakun kanssa noista lääkkeistä. Klotriptyl on tosi vahva opiaatti, jota ei saisi päänsärkyyn napsia. Pari vuotta sitten sainkin lääkärikäynnillä aikaan, että sen resepti laitettiin roskikseen. En ollut ajatellut, että purkki oli jäänyt vielä jäljelle. Saku onkin tulossa lääkärinopintojensa parista tällä viikolla kuukauden lomalle ja saa tutustua tarkemmin mumminsa tilanteeseen.

Miten sen voisin sanoa? En voi sanoa, äiti, olet jo niin vanha, että se tuo mukanaan kremppoja,eikä kaikkea voi enää korjata leikkauksin. Sinulla on ollut pitkä ja terve elämä. Voisit vielä nauttia olostasi täällä kotona vaikka et voikaan toimia kuten ennen.  Kuitenkin on vaikea itsekin hyväksyä se, ettei jotain apua voisi saada. Mitä?

- Nuo lumet pitää pyykiä mattotelineestä, ennenkuin viet ne matot ulos, ohjaa äiti vielä tytärtään 66 v.
- Ja lattian nurkkiin sitä vasta nöyhtää kerääntyykin. Mie kyllä....

Ulkona on aurinkoisen valkeankuulas pakkaspäivä. Talven tulo pääsi vasta käyntiin Tirilässä ja oikean talven tuntuiset pakkaspäivät, olisiko nyt kahdeksan miinusta. Pikkuisen sain lumitöitäkin tehdä. Ja matot on ulkona.

- Ja uutisista tuli tänään miten Pekingissä on myrkkypilviä, että siellä on lentokenttä kiinni. Miten se Saku sieltä pääsee, sanoo äiti. Saku on tulossa perjantai-iltana Dalian-Peking-Moskova-Helsinki reitillä.

Tankki-Aaroni

Ok, jotkut kutsuvat minua hyväksikin kokiksi, mutta murenee se maine helposti. Aamupuurosta selvisin pienellä suolan lisäyksellä aamusella, mutta lounas olikin jo eri juttu.

- Tää on ihan tankki-aaronia. Äiti siirtyy kesken ruokailun muussikattilalle ja alkaa kehitellä korjaustoimenpidettä.

Onneksi olen selän takana, sillä naurussa on pidättelemistä. En halunnut äitiä loukata. Onko tankki-aaronimuussi moite minulle vai muussille? Hän etenee, siirtää tankki-aaronin kulhoon, kiehauttaa lisää maitoa, pyytää instrumenttia, sitä vanhaa vispilää. Kaataa muussin takaisin kattilaan ja ryhtyy tarmokkaaseen vispaukseen.

Maistoin sitä mummonmuussiliisteriä puoli teelusikallista. Osaan vielä varmaankin tehdä oikeaa muussia kuten aina ennen.

Äidillä on ollut varalla sitä kuuluisaa mummon muussia kaapissa. Nyt tuli äidille mieleen sen tekeminen lohen seuraksi. Luulin osaavani kaadella jauhetta pussista, ja tein mielestäni ihan ohjeen mukaan. Tuli tankki-aaronia.

Muussista, siitä oikeasta puheen ollen, olemme Raijan kanssa käyneet läpi tehdäänkö muussi kiehuvaan maitoon, lämpimään vai kenties kylmään. Mihin koulukuntaan kuulut? Minä ja äiti olemme ehdottomasti keitetyn maidon puolella.

Paa se kapusta tuohon vetteen

Äiti neuvoo lastaan, aina. Mutta jos kysyn perinteisen perunalaatikon ohjetta saadakseni muistiin äidin version siitä , "pitäshä siun osata".

Äiti keittää aamulla neljän viljan puuron aina itse tarkalla rutiinilla mukaanlukien miten kapusta pannaan vetteen kun puuro on keitetty. Minun puuroni on joko liian vetistä, tönkköä,suolatonta tai hauduttamatonta. Ja puuron pitää olla Nallen neljän viljan puuroa. Hyvää puuro on, mutta en välttämättä keittäisi puuroa joka aamu. Ottaisin vaikka jugurttia mustikoiden kanssa.

Tänä aamuna puuro ei ollutkaan valmista alas tullessani. "Mihin se on kattilan vieny". Se kulkee meillä usein ympäriinsä, milloin se on työntänyt kattilankannen väärään paikkaan, tiputtanut jauhoja lattialle, jättänyt ulkovalot, hävittänyt päivän lehden. Kuka lie tuo Se-niminen. Osuva lyhenne sattumoisin!
Se kuitenkin kurkkasi kattilakaappiin, niin siinähän pikkuinen tuttu mustakylkinen puurokattila oli kallellaan muiden pikkukattiloiden päällä. Ne muut eivät nimittäin ole puurokattiloita, eivätkä sellaiseksi kelvanneet.

"Enkä mie aamulla huoli leipää". Keitin puuron, siitä tuli tällä kertaa hyvää, paitsi että se oli suolatonta ja sitä oli liian paljon.

Äidin tutut rutiinit tiukentuvat iän myötä, parikymppisestä elämä on ollut koti. Itse en ole rutiini-ihminen sitten millään. Joskus toivoisin olevani enemmän. Koetan alakerrassa pitää kaikki oikeilla paikoillaan, enkä tuo omia tavaroitani sekoittamaan. Kun äiti on asunut 56 vuotta samassa kodissa, ovat rutiinit ja asetelmat enemmän kuin vakiintuneet.

Muistakaa rakkaat lapseni sitten kun nyt sanon, että ehkä minustakin tulee vanhettuani jotain samanlaista. Ei kuitenkaan, en usko, voi olla että oman vanhuuteni on aika erilainen. Ne piirteet, jotka ihmisellä ovat tunnusomaisia, korostuvat ja lapsenmielikin siinä lisääntyy. Olin ihan vähän hyvilläni, kun kuulin, että äiti oli neuvonut miniäänsäkin lattian pesussa poissa ollessani. Se ei olekaan ihan aina minä!

Kun sitten kysyin, ottaako äiti lounaaksi tekemääni kurpitsaporkkanakeittoa, oli vastaus napakka ei.
Kurpitsa olikin kesän satoa, kellarissa mukavasti köllötellyt ja hyvin säilynyt jättikurpitsa. Tein mietoa keittoa ja toista lajia kokeilin lisäämällä mausteita ja kookosmaitoa sekä kaffirlimen lehtiä. Siitä tuli erityisen hyvää. Se täytyy kirjoittaa muistiin Aishalle Melbourneen, että saa luomuvihanneslaatikossa tulevat kurpitsat hyvään käyttöön. Minusta kurpitsa on tosi hyvää, uunissa paahdettuna tai kurpitsapiirakkana. Sitäkin teen pakkaaseen laittamastani pureesta. Mutta reseptit kohta eri postauksessa.

Ruoho vihertää, vähiset lumet ovat sulaneet, eikä valkeaa joulua luvata. Illalla Saimaaseen, opettelenkin puhumaan nyt talviuinnista, kun sitä avantoa ei ole tullut. Vesi nyt on juuri niin kylmää kuin avannossakin, kun lämpöasteet keikkuvat joka päivä nollan tietämissä. Samaan hengenvetoon sataa lunta, räntää tai vettä. Joinain aamuina vesipöntöt ovat olleet jäässä. Saimaa ei ihan niin nopeasti jäädy.

Ah, vielä äidin tuore kommentti talviuintiin, vuorossa 3799 kommentti sen vaaroista ja tarpeellisuudesta joko sinne lähtiessäni, sieltä tullessani tai muuten vaan.

- Olisi se uimahallilla paljon hyödyllisempää käyvä kuin siellä kylmissä vesissä pimmeessä läträämässä.

Siitä vanhenemisesta....joulua odotellessa

Huomaan, että kolmen kuukauden poissaolon aikana äidin voimat ovat huomattavasti heikenneet. Viime talvena en saanut houkuttelemallakaan äitiä ottamaan käsikynkästä talvikeleillä vaan se oli "kyl mie ite".

Nyt äiti melkein vihastuu kun en ota heti käskynkkään. Kävimme joulumarkkinoilla, mutta kesken kaiken äidille tuli huimauksen tunnetta ja piti pitää kiirettä takaisin kotiin. Yöllä kävin katsomassa pari kertaa, että kaikki on hyvin. Seuraavana päivänä puna palasi takaisin poskille, ja olo tuntui paremmalta, mutta kuitenkin omin sanoin "ei tää nyt ennää elämää oo". Ikäisekseen pitkään terveenä pysyneen äidin on vaikea hyväksyä voimien väheneminen. Katselin Pressa Manun liikkumista  (kohdassa 2 tuntia 40 minuttia alusta tulevat kaikki entiset presidenttiparit mukaan) itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Saman ikäisiä ovat äiti ja Manu. Molemmilla on vielä hoksottimet aika lailla terävät ja muisti pelaa, mutta fyysinen olemus tuntuu samalla tavalla haurastuneen ja liikkuminen samoin takeltelee. Rouva Tellervo otti aina nopeasti miehensä käsipuolesta kiinni.

Ja menepäs sitten tytär vakuuttelemaan, että tuskin kannattaa lähteä polille lääkäriä odottelemaan, kun jo olo on kohentunut, verenpainekin oli 143/90, pulssi 53. Vasta 2 viikkoa sitten äiti kävi ylilääkäri Elja Revon määräämissä kokeissa, jotka kaikki hyvin. Sen takia Revon seuraava aika on vasta maaliskuulla. Repo ensisijaisesti hoitaa äidin tilaa liian paksun veren suhteen, mutta tietysti aika tarkkaan katsoo kokonaistilannetta. Äiti vain ei uskalla kysellä itse mitään lääkäriltään. Se on sellaista vanhan ajan lääkärin auktoriteetin kunnioittamista. Ja äiti suuttu minulle, jos ollessani mukana kysyn jotain. Niinpä pitää keskustella äidin kanssa etukäteen kun maaliskuussa menemme vastaanotolle, että voisin kysyäkin jotain relevanttia asiaa.

Marevan-arvotkin ovat nyt pysyneet hyvissä rajoissa (flimmeritilanteen takia) ja verikokeet sen tarkistamiseksi on otettu 4 viikon välein.

Sen verran antoi äiti periksi tänään, että ei lähtenyt kauppareissulle. Onhan se hyvä että on jaksanut käydä kaupassa, nojailee ostoskärryyn ja kaivattaa minulla viimeisenkin lanttupussin valitakseen juuri mieleisen kokoiset lantut.

No, laatikot tein jo pakkaseen. Äiti tuli avustamaan piirakoiden teossa, istuen rypytti pellille laittamani kuoret täytteineen. Äiti vielä halusi olla osallisena "autoin minäkin". Viime vuonna teimme vielä tasaveroisena piirakkasatsin. Tosin muutama päivä sitten äiti innostui paistamaan vuokaleipää.

Tortut odottavat paistamista, vanhanajan ylikypsän kinkunpalan, alatoopia ja lohta suolakalaksi ostimme joulutorilta. Kantolan piparit ovat parempia kuin omatekoiset äidin mielestä, siis niitä on meillä.

Ellin kanssa teimme piparkakkumökin ja kengurusaaren Valkealassa. Itse teimme taikinankin. Lapset ihmettelivät, että tehdäänkö taikinakin. Nykyisin kiireiset työssä käyvät ihmiset taitavat ostaa taikinan kaupasta.

Kengurusaaren idean sai Elli (neljättä polvea jo) siinä tehdessä ihan itse; olin tuonut  tuliaisena Melbournesta kengurumuotin.

Reippaina naisina liikkeella

Äiti on odottanut tytärtään kotiin, ja aina välillä huokaillut kurjuuttaan ja päiviensä hupenemista.
No, ei äiti niin hupenevassa tilanteessa vielä ole, vaikka jo yhdeksääkymppiä lähenteleekin, jos eilisen mukaan katsotaan!

Päänsarkyjä on ollut melkein joka päivä, johon äiti on viimeisen vuoden aikana kysynyt syytä neurologilta, parilta terveyskeskuslääkäriltä ja saanut etupäässä neuvoja ottaa Panadolia tai Panacodia.

Lääkäri ei ole hyvä kun ei lähetä tutkimuksiin. Kuitenkin on moneen kertaan todettu, ettei äidilla ole neurologisia vaivoja, kaikki veriarvot ovat olleet hyviä. Syytä päänsräkyihin ei löydy. Vastassa on vain ikä.Ehkä.

Tilasin ja sainkin eiliseksi yksityislääkärilta, Jyrki Tikkaselta, ajan päänsäryn selvittelemiseksi. Äiti olisi halunnut "kirurgin" kun hänen mielestään sellainen on parempi kuin joku yleislääkäri. Neurologi kun oli jo käyty. Selitin, että kokenut yleislääkäri olisi nyt se paras vaihtoehto, että kirurgit etupäässä leikkaa potilaita. Kirurgi-sanalla on kunnon kaiku äidin silmissä.

Lääkäri antoi lähetteen kaularangan röntgeniniin, ja sellainen oli äidin mielestä hyvä, että tutkitaan. Sen sijaan lääkärin yritys selittää, että päänsarky saattaa johtua joistakin lääkkeista ja viettikin aikaa tutkimalla äidin lääkelistaa, ei uponnut ja sain sitä selittää kotona moneen kertaan. Listasta löytyi kaksi mahdollista syyllistä, Amlodiplin ja Ramipril, joissa sivuvaikutuksina on juuri päänsärkya ja huimausta.

Tikkanen arvioi, että Lappeenrannassa tarvittaisiin geriatrian erikoislääkäri, sellaista ei ole. Ehkä joku on erikoistumassa, mutta emme saaneet sillä erää nimeä esille.

Siinäpä se. Vanhuksia on paljon, ja tuntuu, että heitä ei enää hoideta kun ikää alkaa olla lähes yhdeksänkymentä, ainakaan terveyskeskuksessa. Syö vaan Panadolia, sanotaan.

Olisi kuitenkin hienoa, jos ikäihmisten oloa helpottettaisiin ja elämä olisi elämisen arvoista loppuun asti. Varsinkin kun ikäihminen on napsakka mummi kuin meidän, hoksottimet kohdillaan ja kaynti suora, vaikka päivä paivältä haparoivampi. Sen huomasin oltuani tuon pari kuukautta poiss a matkoillani. Ajattelen jo tässä itseänikin. Mitä jos minulle sanottaisiin, että ota vaan Panadolia eikä asiaani oikein kuunneltaisi?

Miten nyt jatkettaisiin tästä?

Siis eilinen,reippaina naisina liikkeellä:  ensin röntgeniin, sitten ruokakauppaan, sitten äidin päiväunet, sitten toiseen kauppaan ostamaan pääsiäisnarsisseja, sukkia ja suklaamunia jälkikasvulle. Sitten vielä mentiin kyläilemaan. Eli kyllä äiti jaksaa jos itse haluaa. Enka kuullut yhtään valitusta päänsärystä!

Minä jatkan vielä päivää avannolla ja saunomisella.