Kriisikö?

Jos Danny on vanhan ja jotenkin elähtäneen näköinen, täytyy minunkin olla jo vanhistunut! Danny oli niin komea ja salskea laulajapoika silloin 1964! Näin kaikkialla vanhenemista, nuutumista, väsymistä, velttoututuneita lihaksia, artikkeleita vanhusten jalkauttamisesta, tai leikkausjonoista, tarjouskilpailutetuista senioripalveluista . Sitäkö tämä loppuelämä tulee olemaan? Koin päivien 24 tuntia vilahtavan ohi kuin 2 tuntia , mietin monta kertaa, miten kukaan ehtii työssä käydä kun aamupuuron ja iltapalan välissä ei oikein saanut mitään tehdyksi. Jos nyt muutaman vetäisyn kolalla pihassa ja maitokauppareissun, ilta jo pimeni.

Mutta se oli eilen toissapäivänä, viime viikolla. Kas, tänään Elli 7 v tuli aamukymmeneltä hakemaan minut uimaan. Mieleen tuli heti edelliskerran seikkailu pitkässä vesiliukumäessä. Sinne, totta kai ja uimakassi keikkui hetkessä olalla ja mentiin. Elli edelliskerralla ylipuhui minut urakalla ja sai kuin saikin minut mäkeen. Ja en kadu!

Uimahallissa pieni poika harmitteli äidillensä, miksi ei pääse liukumäkeen. Siinä sitten vaihdoin muutaman sanan tuon äidin kanssa, joka oli siinä kolmikymppinen.

- En minä, näin vanha, siihen liukumäkeen voi mennä, poika käy isänsä kanssa, sanoi äiti.

Sitten minä 65 v. kiipesin ketterin jaloin rappuset ylös ja niiin me tytöt laskettiin tandemilla se hurja vesiliukumäki alas monta kertaa ja yksitellenkin! Ja  kokeilin allejani, kun muutamat vedessä juoksevat ikäseni naiset niistä vähän valittivat. Aika tiukat, muuten, allini vielä ovat. Eikä pahemmin ryppyjäkään vielä, ja vaikka olisikin mitä sitten!

Sen verran olen vanha, etten ilman nuorempaa seuraa ehkä kehtaa siihen veisliukumäkeen mennä. Elli saa tulla isotätiään pyytämään mukaan milloin vain.

Onko tuo X-tyttö?

Näytin kuvan äidille.
- Kuka tuo nainen tuossa? Ja tuo...sehän on se..se X-tyttö.
Isomummo katsoo minua hätäisenä.
- No se, mulle X-tyttö, kun se nimi....aika vaikea miulle. Mitä mie sit sanon?
- Siis Zoe tarkoitat, että siinä on Zoe, mutta ei se ole Zoe. Katsohan vielä, sanon.
- Mutta, miten, ihan kuin X-tyttö...kuka se sitten on! 
- Siinä onkin X-tytön äiti, kollegasi Pakistanin mummon kanssa, melkein 27 vuotta sitten, vuonna 1985.
- No on ihan äitinsä näköinen tyttö. Niin minähän tapasin Pakistanin Jehangir-mummon ensi kertaa vasta vuosia myöhemmin hänen ensimmäisellä Suomen vierailullaan, tuosta en tuntenutkaan.

Kolme polvea siis esittelyssä, Pakistanin Jehangir-mummo pojantyttärensä Aishan kanssa, alla taas Aisha ja tyttärensä Zoe alias X-tyttö.

Ps. opettelen tänään skannaamaan ja ensiksi onnistuin kuvista saamaan tuollaisia pieniä.

Ja tässä on äidin kanssa se ainoa oikea X-tyttö, pikkukarhunen Zoe, Zoikka, Zoui-Poui:

.

Helmikuun alun ajatuksia

Meillä on sitten uusi pressa, ei minun makuuni. Mietin pitkään vaalisalaisuutta, mutta huomasin miten avoimesti ihmiset facebookeissaan ilmoittivat kantansa ja jakoivat vaaleihin liittyviä juttuja. Niin sitten minäkin. Haavistoa äänestin molemmissa vaaleissa. Haavisto-ilmiöstä puhutaan; on varmasti osittain niin, että nuoret innostuivat vaaleista Haaviston myötä. Uskon myös, että Haavisto sai talousmies Niinistön katsomaan pehmeimpiä arvoja kuten nuorten syrjäytymiseen puuttumista, ympäristöasioita ja yleistä suvaitsevuutta aikaisempaa tarkemmin. Miljoona ääntä ei ole pahempi tulos kun suomalaiset eivät Haavistoa kovin hyvin tunteneet.

Vaan olipas nopea, mutta vähän kitkerän napakka keskustelu naapurin nuoren opiskelujaan aloittelevan miehen kanssa, joka vakuutti, että talouskasvua ehdottomasti tarvitaan, että suomalaisille taattaisiin hyvinvointi. Mistä tulee ajattelu, että niin voimakkaasti liputetaan talouskasvun tärkeyttä. Eihän se loppumaton voi olla!

Ollaanko unohdettu, miten meillä oli ulkovessat ja siihen verrattuna aika paljon on saatu hyvinvointia aikaiseksi Suomeen viisikymmenluvulta. Emme enempää tarvitsisi. Nyt pitäisi sitä hyyvinvointia ja varallisuutta tasaisemmin jakaa. Ja kyllä meillä olisi pakolaisten auttamiseksi varaa.

Näistä ajatuksista lumitöihin. Sakun kanssa levennettiin vähän pihatietä kun päästiin paukkupakkasista, näköjään vain täksi päiväksi. Saku on siis ollut täällä kolmisen viikkoa, ja vielä yhden täällä ja sitten lähtee Hesaan ja takaisin Dalianiin. Kiva kun on ollut täällä mumminsa ja äitinsä ilona, nukkunut opiskeluväsymystään ja lueskellut vähän solubiologiaa.

Syönyt perunamuussia ja äidin lihapullia, parit pihvit ja juonut litrakaupalla luomumaitoa. Ai niin, jätski, hyvä juusto ja pihalla savustettu lohi kuuluivat myös toiveisiin, unohtamatta suurta rieskavertailua. Tulimme siihen tuokseen, että Säräpirtin rieska on paras, Pullin rieska Korpela rieskaa parempaa....mummi vannoo Korpelan nimeen. Näitä herkkuja ei Kiinassa saa. Vaan pääsisinpä itse sinne Kiinan herkkujen ääreen, Keltaisen meren jättikatkarapuja...ehkä ei käärmettä kuitenkaan.

Saku on saanut mumminsa kävelylle, itse en ole onnistunut. Kokonaisuudessaan mummin tilanne on hyvä, oikeastaan pirteämpi kuin välillä on, ikäisekseen. INR-arvo vaan on pikkuisen heitellyt. Kaupassa käynti, jokunen vierailu sujuu kunhan kyyti on. Tekivätpä mummi ja tyttärenpoika yhdessä pizzankin, mummin omalla ohjeella, jota mummi aina teki kun tulimme Helsingistä käymäään. Siinä on paksu pohja ja tuhti kerros paistettua sipulia, tomaattia ja juustoa, alle vähän tomaattiketsuppia. Nyt laitettiin siihen silputtua kinkkua, kun kasvisyöjiä ei enää ole.

Iltalukemisena luen nobelisti V.S.Naipaulin kirjaa Intiasta (India: A million mutinies now, en tiedä onko se suomennettu, ei ainakaan netissä näy). On kuin kulkisi Naipaulin mukana Intian kaupungeissa, kaduilla, maaseuduilla, tapaamassa ihmisiä, piipahtamassa heidän asumuksissaan. Pitkä kiertomatkamme viime vuonna tavallaan jatkuu; on paljon mielenkiintoisempaa, kun on itse nähnyt Intiaa ympäriinsä. Kirja on parasta, mitä olen Intiasta lukenut, ehdottomasti.

Ajattelin, että tämä vuosi menee rauhallisemmin matkojen suhteen, onhan Saku täällä, Aisha ja Zoe aikovat tulla kesällä. Pikkumatkoja ei lasketa; menemme naapurin Anittan kanssa kaverimme Marketan luo Muncheniin huhtikuun ensimmäisellä viikolla 9 päivän reissulle. Sieltä käsin vierailen myös Karachin hyvän ystävän Christan luona Sulzbach-Rosenbergissä parin tunnin junamatkan päässä. Saattaa olla, että Etelä-Saksassa on silloin jo ihana kevät!

Vasara ja mortteli

Mummi pitää vasaraa pikkujakkaran päällä eteisessä. Nyt mummi ottaa jakkaran ja asettaa sen keittiöntuolin eteen. Jakkaralle asetetaan käytetty paperinen leipäpussi. Sisään sujahtaa jotakin. Ja alkaa vasaranpauke.

- Mitä sie mummi teet, kysyy Saku ihmetyksissään?

- Pittää särkee tää tapletti.

- Ai mitä?

- Emmie ossaa nielasta tämmösiä moukkuja (Panadolia).

- Eiks siulla oo morttelia?

- No onhan meillä, tuolla kaapissa on isovaarisi itse tekemä mortteli. Se on niin hieno, melkeen kuin uusi.

- Mikset sie sitä käytä, mummi?

Morttelin on tehnyt Jakob Sarell, joskus 1900-luvun alussa tai kenties jo edellisen vuosituhannen puolella. Vaarini oli seppä. Tämä on tietysti toinen tarina, ja toinen aihe. Ajattelen tässä, että se mortteli on ainoa esine, joka hänestä käsinkosketeltavasti muistuttaa. Ja voisi kestää vuosituhansiakin eteenpäin. Niin, kaunis rautaristi haudalla on myös hänen itsensä tekemä.

Sain aina pikkutyttönä kuoria kardemummat ja hienontaa ne tässä morttelissa.

Zouzou

Aishan huomasin käyttävän Pikkukarhusta nimeä Zouzou. Isomummi sanoo, ettei osaa sanoa kuin vauvaksi, kun nimi on suomalaiseen suuhun niin vaikea. Ehdotin, että voisi sanoa Pepiksi, toisen nimen mukaan, mutta ei se tunnu isomummille istuvan.
- Sitten kun on liian iso vauvaksi, opettelen sanomaan.

Tässä Pikkukarhu on, nappasin kuvat kun juttelimme Skypessä. Kovasti hän kuuntelee mummoa ja yrittää päästä lähemmäs, ihmettelee. Kovasti Pikkukarhu yrittää päästä liikkeelle. Konttaaminen ei ole kaukana. Omat varpaatkin ovat löytyneet. Ja Pikkukarhu putosi isin ja äidin sängyltä, hups vaan, ei äiti semmoista vielä osannut odottaa! Ei käynyt kuinkaan.

Miten sen voisi sanoa?

Äiti soitti kelloa yläkertaan yhdeksältä illalla. Rappujen alla seisoi ylisuurissa pinkissä verkkareissaan hauraan näköinen äitini, säikähtäneen ja epävarman näköisenä.
- Et sie jo oo nukkumassa. Mie olin jo ihan huolissaan, kun et ollut alhaalla.
Olin sopinut, että nukkuisin alakerrassa, koska olimme varaöljyn ja raksalämpötuulettimen varassa (oli unohdettu tilata talven öljyt). Ihan lämmintä meillä oli kyllä. Äiti menee aikaisin nukkumaan ja oli herännyt vähän säikähtäen eikä oikein kellon aikaa tajunnut.

Siinä äidin seistessä todella huomasin, miten äiti tosiaan on haurastunut, pienentynyt, laihtunut vanhoihin verkkareihin hukkuneena. Ei ollut enää se napakka, hieman tukevakin Martta, joka hoitaa kotinsa  viimeisen päälle ja huolehtii vielä pikkusiskostaan, lapsistaan, lapsenlapsistaan oikeanlaista puurokattilaa ja villasukkia myöten.

- Ku ei ne lääkärit kuuntele kun yhen asian kerrallaan. Eivät miun tähän kippuun ota mittään kantaa, ku ei kuuliskaa. Äiti vetää kätensä pakaroiden yli lonkkaan ja sanoo:
-  ku tää mennee jalkapohjaan asti, on sellaset töpökkäät, niinkuin ei tunnetta olis. Hermovika se on.

- Siitä kaatumisesta (reilu kaksi vuotta sitten). Kun ei kukkaan laita siihen mikä se on, konneeseen, jos aivoissa jottain. Asia on kyllä kaatumisen suhteen tutkittu, mutta mitään suurempaa ei silloin havaittu.

- Kuule äiti, olet käynyt myös neurologilla ja aivoissasi ei ole mitään vikaa.

- No ei ne kuitenkaan kuuntele. Eikä magneettikuvvaukseen laita.

Miten äidille sanoisi, etttä 89-vuotiaalla  vanhuus jo tuntuu, eikä taida lääkärit enää leikkausta hermoratojen korjaamiseksi tehdä. Liikkumisen heikentymistä ei äiti tunnu hyväksyvän iän mukana tuomaksi haurastumiseksi. Lonkan alueen kivut saattavat kylläkin johtua suuresta selkäleikkauksesta jo yli 10 vuotta sitten, jossa pinteessä ollut hermo saatiin pinteestään.

- Tilataan äiti siulle terveyskeskuslääkäri, niin saat kertoa nyt sen  tärkeimmän asian, pakara-lonkkakivun. Soitan Armilan sairaalaan ja saan vain kuulla, että tammikuussa ei ole enää ollenkaan tilausaikoja. Helmikuun varauslistoja ei ole. Sairaanhoitaja kyselee tarkoin oireita. Kysyn miten geriatrille pääsee. Sain vasta tietää, että sairaalaan on saatu alueen ainoa geriatri. Vain lähetteellä. Ehtisikö geriatri auttamaan periaatteessa ikäisekseen hyväkuntoista vanhusta, niin että tarvittava apu löytyisi, että loppuvuodet olisivat äidille iloisempia.

- Jos kipu on niin paha, ettei voi liikkua, voi tulla päivystyksen kautta, hän sanoo.

- Aina antavat vaan kaikki lääkärit noita isoja pulloja, ne ei auta. Katson, Panadolia on kaksi isoa purkkia.

- Mutta nämä auttavat, näyttää äiti Klotriptyl-tabletteja, Niitä on joskus kymmenen vuotta sitten annettu äidille (mahdollisen) migreenin hoitoon. Sitä äiti ei ole kuitenkaan koskaan itse oikein ymmärtänyt, eikä varsinkaan lääkkeen luonnetta, vaan napsinut niitä päänsärkyyn. Siksi nytkin olo on aika hömelö, ja aina nukuttaa.

- Eikös sinne mene vaan sellaset puolihullut, sille geriatrille, huomauttaa äiti. Ja sitten kävimme keskustelun siitä, mitä geriatri tarkoittaa.

Juttelimme Sakun kanssa noista lääkkeistä. Klotriptyl on tosi vahva opiaatti, jota ei saisi päänsärkyyn napsia. Pari vuotta sitten sainkin lääkärikäynnillä aikaan, että sen resepti laitettiin roskikseen. En ollut ajatellut, että purkki oli jäänyt vielä jäljelle. Saku onkin tulossa lääkärinopintojensa parista tällä viikolla kuukauden lomalle ja saa tutustua tarkemmin mumminsa tilanteeseen.

Miten sen voisin sanoa? En voi sanoa, äiti, olet jo niin vanha, että se tuo mukanaan kremppoja,eikä kaikkea voi enää korjata leikkauksin. Sinulla on ollut pitkä ja terve elämä. Voisit vielä nauttia olostasi täällä kotona vaikka et voikaan toimia kuten ennen.  Kuitenkin on vaikea itsekin hyväksyä se, ettei jotain apua voisi saada. Mitä?

- Nuo lumet pitää pyykiä mattotelineestä, ennenkuin viet ne matot ulos, ohjaa äiti vielä tytärtään 66 v.
- Ja lattian nurkkiin sitä vasta nöyhtää kerääntyykin. Mie kyllä....

Ulkona on aurinkoisen valkeankuulas pakkaspäivä. Talven tulo pääsi vasta käyntiin Tirilässä ja oikean talven tuntuiset pakkaspäivät, olisiko nyt kahdeksan miinusta. Pikkuisen sain lumitöitäkin tehdä. Ja matot on ulkona.

- Ja uutisista tuli tänään miten Pekingissä on myrkkypilviä, että siellä on lentokenttä kiinni. Miten se Saku sieltä pääsee, sanoo äiti. Saku on tulossa perjantai-iltana Dalian-Peking-Moskova-Helsinki reitillä.

Oletko leikkinyt tätä?

Onko koira kotona?

Mummo laittaa sormet vastatusten vähän harottaen.
Zoe laittaa sormensa mummon sormien väliin ja kysyy: Onko koira kotona?
Mummo vastaa: Ei ole, se on pappilassa luita syömässä.
Zoe laittaa sormensa toiseen kohtaan ja kysyy: Onko koira kotona?
Mummo vastaa: Ei ole, se on miesten kanssa metsässä.
Zoe laittaa taas sormensa seuraavaan sormirakoon ja kysyy: No, onko koira nyt kotona?
Mummo vastaa: Ei ole, se on naisten kanssa niityllä.
Zoe laittaa sormensa pikkurillin rakoon ja kysyy: Onko koira kotona?
Mummo puristaa silloin Zoen sormea ja haukkuu ihan kuin koira.

Löysin tämän vanhan version kirjasta "ONKO KOIRA KOTONA? Miten ennen leikittiin", kirjoittaneet Kirsti Manninen ja Pirkko Kanerva(kirpparilta 50 centtiä), 1997

Minun lapsuudessani tätä leikkiä leikittiin paljon lasten kanssa ja itse leikitin sillä lapsia, mutta en olekaan kuullut sitä vuosiin. En ollenkaan muista leikinkö tätä omien lasteni kanssa. Siis ilmeisesti en.
Vastukset olivat vähän erilaiset ja aikuinen leikkijä voi keksiä niihin omat vastaukset vaikkapa sukupuolineutraalisti, jos annetut miesten ja naisten työt eivät sovi.

Pikkuisten  lapset rakastavat aina uudelleen ja uudelleen toistaa leikin ja koiran haukku on niin hurjan hauskaa, muistan! Kirja lähtee pian matkalle Melbourneen. Mutta seuraavan kerran mummo ja Zoe leikkivät Onko koira kotona leikkiä!

Onko sinulla lukijani muita yksinkertaisia leikkejä, jotka muistat. Kerrothan niistä ja niihin liittyvistä tarinoista!