Joulukuinen sunnuntai

Tänään vein kompostiastian ulos. Senkin olisi voinut viedä huomenna.
Tänään olisi voinut olla yöpaitapäivä, mutta ei ihan. Äiti ei oikein ymmärrä koko päivää yöpukusillaan.
Miksi turhaan ärsyttäisin, siis vaihdoin jonkinlaiset sisävaatteet ennen aamupuuroa.

Eilen olimme rintamanaisten joulupäivällisellä. Vain 5 yhdeksänkymppistä oli jaksanut tulla, me kaksi kuusikymppistä tytärtä avustajana sekä majuri M., lipunkantaja, joka kunniamitalilla palkittiin. Selkeästi esitetty toteamus oli: ei taideta enää ensi vuonna tavata näissä merkeissä. Viime jouluna oli mukana kymmenisen rouvaa, sitä edellisenä yli kaksikymmentä.

Minulle riittäisi jouluksi tämä pieni hellä tilaisuus. Lauloimme muutaman joululaulun, puheenjohtaja lausui pari joulurunoa. Saimme perinteiset jouluherkut. Kynttilät paloivat ja päivä oli mitä suloisin pakkaspäivä.

Muuten en siis käynyt ulkona tänään. Luntakaan ei tullut putsattavaksi. Joskus tuntuu että tällainen päivä olisi hyvä. Luen, pelasin Aishan kanssa sanaristikkoa netissä. Se on muuten aika kivaa, molemmat olemme aika tasaveroisia niin siinä pysyy mielenkiinto. Teimme kolmea ja neljääkin ristikkoa vuorotellen. Pesin ja mankeloin pyykit sentään.

Nyt Aisha on jo nukkumassa Melbournessa. Mielessäni katselen pienen pientä muistissani olevaa pätkää kun Zoe on touhuamassa keittiövälineiden kanssa. Keittää puuroa uudella äidin ja Anu-Riina tädin tekemällä hellalla. Tai oikeastaan enemmän lattialla tai jakkaralla. Ja kasaa astioitaan suu mutruntärkeänä eri paikkoihin,  ja taas pois, niin tarkoituksenmkainen ote. Välillä tarjoaa äidille lusikallaan mitä nyt keittääkin ja myös mummolle nettikuvaan. Osaapas jo ajatella niin abstraktisti, että leikisti keittelee ja tarjoaa puuroa nettiinkin. Kynälläkin voi hämmentää, miksi ei!

Nappasin Helsingin reissulla pokkarin, jonka takakansi paljasti tapahtumapaikaksi Karachin, entisen kotikaupungin. Nappasin sen, enkä enempää ajatellut. Sitten tuli mieleeni, etten ajatellut oliko kirja englanniksi vaiko suomeksi. Se oli suomeksi; en yleensä osta englanninkielellä kirjoitettuja kirjoja käännöksinä, sillä en oikein pääse käännöksen mausta, se mielestäni tulee aina jossain esille.

Kirja on vasta alussa, ja olisin aivan varmasti jättänyt lukemisen, ellei tapahtumapaikka olisi ollut Karachi. Alku on niin alleviivaavan vaivaannuttava aiheen käsittelyn vuoksi. Mutta luen sen loppuun vain aiheen takia. Katselin sopivaa luettavaa viedäkseni Sakulle jotain suomeksi. En taida tätä sinne viedä. En ollut kirjasta kuullut englanninkielisenäkään, mistä suomenkielinen käännös ja vielä pokkarina oikein putkahti?
Kamila Shamsi, Kartanpiirtäjä

Sofi Oksasen Kun Kyyhkyset katosivat odottaa toista lukukertaa. Se kelpaa viedä Sakulle ja sitten laittaa Aishalle.

Kirpparilta löysin kerran Kiinaan liittyviä kirjoja, joita olen lukenut.
Su Tong, Punainen lyhty, elokuvaksikin tehty tarina 1930-luvun kiinalaisen jalkavaimon elämästä. Kontrasti nykyiseen Kiinaan tuntuu käsittämättömältä sitä lukiessa.
Erkki Karjalainen, Raija Valta, Kiina, toimittajien tekemä selvitys myyteistä riisutuista "tutkimattomista kiinalaisista" vuodelta 1982, jolloin Kiina alkoi vapautua..ja itsekin pikkuriikkisen sain sinne kurkistaa ensimmäisellä matkallani Hong Kongin kautta Makaoon ja sieltä Kiinan kansantasavaltaan juuri 1982.

Helsingin reissun päätarkoitus oli Kiinan viisumianomuksen jättäminen. Lippu on ostettu, 15.1.2013 Pekingiin Finnairilla.

Kiinanmatkan tapahtumat löytyvät sitten tammikuun puolella matkablogistani www.siperiankautta.blogspot.com

Toisen matkan tarinoita täytyy nyt lukea taas itsekin, sehän oli 2009 Siperian ja Mongolian kautta Pekingiin.
Matkakertomuksia on siis matkablogissani vuoden 2009 elokuusta alkaen.

Mummo ja Zoe kaksistaan

Zoe ja Zoen äiti, parhaiten Zoe nukkuu tässä kantoliinassa.

Tämä kuva on Saku-enon suosikki.

Tänään olemme kaksistaan, mummo ja Zoe. Tai kolmistaan, sillä Max-koira on kotona. Äiti-Aisha meni terveystarkastukseensa. Isä-Meksu töissä. Mummo antoi äidin mentyä rintaruokinnan jälkeen 30 ml pullosta, mutta sepä ei riittänytkään. Pienen unitauon jälkeen Zoe hamusi rintaa innolla, mummon poski sai pusuja kun Zoe etsi tissiä. Lämmitin 30 ml lisää äidin pumppausmaitovarastosta. Nyt Zoe nukkuu kestovaipan vaihdon jälkeen.Yleensä Zoe pitää pienen taistelunäytöksen nukahtaakseen, nukahtaa ehkä ihan hetkeksi ja taas pieni unitaistelulaulu. Joskus kyllä nukahtaa suoraan heti syötön jälkeen.

Hymy! Ensimmäistä kertää yhdessä kaksistaan ja mummo sai kaikkein ensimmäisen hymyn! Se oli kuin Zoen kasvot olisivat kertaheitolla muuttuneet lapsen kasvoiksi, niin merkityksellisen suloinen lapsen hymy on. Zoe saa päivä päivältä kehittyvän lapsen ilmeitä, katsekontakti voi olla jo vakaa, pysähtyy kuuntelemaan mummon laulua, kädet tarttuvat tarkoituksenmukaisemmin ja Zoe saa kätensä heti auki kapalostaan, kun vähän aikaa sitten nukkui siinä samassa asennossa kuin tötterö. Nyt kädet huitoo unissakin. Ja murinoita, ääntelyita jos minkälaisia Zoe unissaankin tekee. Hereillään on aina äänessä ja koettamassa liikkua.

Mummo keittää luomuohrahiutaleista puuroa. Sitten vähän ompelutöitä. Pieniä pesulappuja flanellista. Illalliseksi voinkin valmistella kofta lihapullia.

Joanin historia käsillä. Jossain välissä voi ehtiä lukemaan australialaisen Kate Grenvillen kirjoittamaa kirjaa Joan makes history (Joanin historia), joka kertoo eri aikausina eri naisten, Joanin "jokanaisen", arkielämästä. Mielenkiintoiseksi sen aavistan, sillä Kate Grenville on kirjallisuuspiireissä mielipiteitä jakava kirjoittaja-historioitsija; sanookin suoraan kirjoittavansa fiktiota, ja joutuu keksimään tapahtumat historian ympärille, sillä sellaista historiaa josta Grenville on kiinnostunut, ei ole kirjoitettu kirjoihin. Kuka sitten kirjoitetaan historiankirjoihin ja kuka siitä päättää?. Mielenkiintoinen aihe. Joan "jokanainen" kuuluu tärkeänä jokaiseen aikakauteen, mutta eipä ole hänestä juuri kirjoitettu.

Onhan Australian julkaistu historia mantereen "löytämisen", hyväksikäytön, kultaryntäyksen, kaupallisen kehityksen ´ja varakkaiden tai lainsuojattomien miesten historia, eurooppalaisten historiaa.  Australissa legendaksi on kohonnut lainsuojaton  Ned Kelly, joka kuoli Melbournen Pendridgen vankilassa sinne jouduttuaan syytettynä taposta. Ned Kellystä on historia tehnyt sankarimiehen, kun itse asiassa mies on mantereen kuuluisin bushranger, puskarosvo, jotka väijyivät takamailla kultavankkureita.

Mutta niin, tiettömien taivalten takana puursivat uutisraivaajien ja  karjankasvattajien vaimot, kasvattivat lapsensa,  kurpitsansa, lampaansa,  jotta miehet pääsivät tekemään historiallisia tekojaan.

Yksi Joan on aboriginaali. Odotan kiinnostuneena kovasti, miten Kate käsittelee aboriginaali Joanin; onko hän mukana vain omantunnon vuoksi, ettei kymmenien tuhansien vuosien Australian oikean historian tekijät, aboriginaalit, jää pois kuvasta. Yleensä jäävät.

Mutta näitä mietin Zoen nukkuessa, pieni mustikkakarhu punavalkoraidalliseen vauvahuopaan "bunny rugiin" kapaloituna. Kun Australian äideille annetaan lista vauvatarvikkeista, siitä ei Aisha osannut arvata mikä se bunny rug oikein on. Yleensä se on flanellineliö.

Pikku-Zoen  isän puolen esi-isä on yksi Australian eurooppalaisen historian henkilöistä , Saksasta noin 1870 siirtolaisena tullut, viininviljelijäksi ryhtynyt Johan. Siihen sukuun on sitten liittynyt avioliiton kauttamummo, vastaparini, jonka perhe on tullut Britanniasta aikaa sitten. Zoella onkin aikamoisen mittava perimä, noin lyhyesti lähimmät tässä:
suomalais-australialais-pakistanilais-brittiläis-kashmirilainen tyttö. Oijoi, alan ihan kietoutumaan tähän ajatukseen siitä, miten Zoe on tähän maailmaan tullut, ja minä olen sen aikaansaanut tulemalla tänne nuorena seikkailemaan 1971! Enkös jo kuulu aussien historiaan minäkin?