Joulukuinen sunnuntai

Tänään vein kompostiastian ulos. Senkin olisi voinut viedä huomenna.
Tänään olisi voinut olla yöpaitapäivä, mutta ei ihan. Äiti ei oikein ymmärrä koko päivää yöpukusillaan.
Miksi turhaan ärsyttäisin, siis vaihdoin jonkinlaiset sisävaatteet ennen aamupuuroa.

Eilen olimme rintamanaisten joulupäivällisellä. Vain 5 yhdeksänkymppistä oli jaksanut tulla, me kaksi kuusikymppistä tytärtä avustajana sekä majuri M., lipunkantaja, joka kunniamitalilla palkittiin. Selkeästi esitetty toteamus oli: ei taideta enää ensi vuonna tavata näissä merkeissä. Viime jouluna oli mukana kymmenisen rouvaa, sitä edellisenä yli kaksikymmentä.

Minulle riittäisi jouluksi tämä pieni hellä tilaisuus. Lauloimme muutaman joululaulun, puheenjohtaja lausui pari joulurunoa. Saimme perinteiset jouluherkut. Kynttilät paloivat ja päivä oli mitä suloisin pakkaspäivä.

Muuten en siis käynyt ulkona tänään. Luntakaan ei tullut putsattavaksi. Joskus tuntuu että tällainen päivä olisi hyvä. Luen, pelasin Aishan kanssa sanaristikkoa netissä. Se on muuten aika kivaa, molemmat olemme aika tasaveroisia niin siinä pysyy mielenkiinto. Teimme kolmea ja neljääkin ristikkoa vuorotellen. Pesin ja mankeloin pyykit sentään.

Nyt Aisha on jo nukkumassa Melbournessa. Mielessäni katselen pienen pientä muistissani olevaa pätkää kun Zoe on touhuamassa keittiövälineiden kanssa. Keittää puuroa uudella äidin ja Anu-Riina tädin tekemällä hellalla. Tai oikeastaan enemmän lattialla tai jakkaralla. Ja kasaa astioitaan suu mutruntärkeänä eri paikkoihin,  ja taas pois, niin tarkoituksenmkainen ote. Välillä tarjoaa äidille lusikallaan mitä nyt keittääkin ja myös mummolle nettikuvaan. Osaapas jo ajatella niin abstraktisti, että leikisti keittelee ja tarjoaa puuroa nettiinkin. Kynälläkin voi hämmentää, miksi ei!

Nappasin Helsingin reissulla pokkarin, jonka takakansi paljasti tapahtumapaikaksi Karachin, entisen kotikaupungin. Nappasin sen, enkä enempää ajatellut. Sitten tuli mieleeni, etten ajatellut oliko kirja englanniksi vaiko suomeksi. Se oli suomeksi; en yleensä osta englanninkielellä kirjoitettuja kirjoja käännöksinä, sillä en oikein pääse käännöksen mausta, se mielestäni tulee aina jossain esille.

Kirja on vasta alussa, ja olisin aivan varmasti jättänyt lukemisen, ellei tapahtumapaikka olisi ollut Karachi. Alku on niin alleviivaavan vaivaannuttava aiheen käsittelyn vuoksi. Mutta luen sen loppuun vain aiheen takia. Katselin sopivaa luettavaa viedäkseni Sakulle jotain suomeksi. En taida tätä sinne viedä. En ollut kirjasta kuullut englanninkielisenäkään, mistä suomenkielinen käännös ja vielä pokkarina oikein putkahti?
Kamila Shamsi, Kartanpiirtäjä

Sofi Oksasen Kun Kyyhkyset katosivat odottaa toista lukukertaa. Se kelpaa viedä Sakulle ja sitten laittaa Aishalle.

Kirpparilta löysin kerran Kiinaan liittyviä kirjoja, joita olen lukenut.
Su Tong, Punainen lyhty, elokuvaksikin tehty tarina 1930-luvun kiinalaisen jalkavaimon elämästä. Kontrasti nykyiseen Kiinaan tuntuu käsittämättömältä sitä lukiessa.
Erkki Karjalainen, Raija Valta, Kiina, toimittajien tekemä selvitys myyteistä riisutuista "tutkimattomista kiinalaisista" vuodelta 1982, jolloin Kiina alkoi vapautua..ja itsekin pikkuriikkisen sain sinne kurkistaa ensimmäisellä matkallani Hong Kongin kautta Makaoon ja sieltä Kiinan kansantasavaltaan juuri 1982.

Helsingin reissun päätarkoitus oli Kiinan viisumianomuksen jättäminen. Lippu on ostettu, 15.1.2013 Pekingiin Finnairilla.

Kiinanmatkan tapahtumat löytyvät sitten tammikuun puolella matkablogistani www.siperiankautta.blogspot.com

Toisen matkan tarinoita täytyy nyt lukea taas itsekin, sehän oli 2009 Siperian ja Mongolian kautta Pekingiin.
Matkakertomuksia on siis matkablogissani vuoden 2009 elokuusta alkaen.

Rinsessat resitentinlinnassa

Tuurin kyläkauppa matkan varrella. Omituinen nähtävyys.

Onko tämä viimeinen retki? Miten niin viimeinen?
Retket vähenevät, kun rouvien keski-ikä on liki 90 vuotta. Tämä retki voi hyvin jäädä viimekseksi henkilökohtaisesti ja myös rintamanaisten yhdistyksen osalta. Mukaan ei moni enää tänä vuonna jaksanutkaan lähteä, sillä matka Seinäjoelle rintamanaisten kesäjuhliin oli pitkä, yli 5 tuntia autossa istumista.
Matkaan lähdettiin varhain aamulla. Mukana oli rintamanaisrouvien edustajat ja me pari eläkeikäistä "tyttöä" avustajina.

Matkalla muisteltiin kenellä on tänä vuonna yhdeksänkymppiset ja kuka jäsenistä on poistunut joukosta. Laulettiinkin, erilaisia maakuntalauluja, suvivirsi ja muita kesäisiä lauluja. Kerrottiin sota-ajan kokemuksista ja itse sain äidiltä luvan kertoa rakkaustarinan; siitä miten vanhempani sodan loppupuolellaa seurustelivat muutaman päivän ja pian olivat naimisissa; ainoa  seurustelu "ulkona" oli yli 30 km kävelymatka Joensuuhun ja takaisin. Pitää kertoakin tarina eri postauksessa.

Mukana oli enää viisi urheaa rouvaa, ikäluokkansa hyväkuntoisimmat. Hotelli Vaakuna oli se resitentinlinna ja muutenkin juhla oli arvokas ja samalla herkistävä. Kyyneleet tulivat silmiin monessakin kohdassa. Muutamilla rouvilla oli lottapuku. Kun heistä suurin osa käveli kepein, tai avustajan tukemana, tuli kyynel simääni ajatellessani heidän kokemuksiaan tuossa lottapuvussa.

"Ollaan kuin rinsessat resitentinlinnassa" sanoi meidän päämummo,  isomummi, mummi ja äiti, silloin 20-vuotiaana eturintamalla nuoruutensa viettänyt.

 

Juhlan ohessa kiertelimme autolla Seinäjoen, ihmettelimme maiseman avaruutta. Kävimme suojeluskunta= ja lottamuseossa.

Päämummo jaksaa!

No ota miusta nyt kuva, näin paljon jaksoin haravoija!
Kävelykeppi jäi aidan viereen ja harava heilui. Aika uskomatonta mistä päämummomme on saanut kaiken tämän energian. Ehkä veteraanijuhlista, missä iso osa ikäihmisistä käveli rollaattorin avulla. Meidän päämummo ehkä huomasi, että  itse on vetreimpien ikäistensä jokossa, niinkuin onkin. Vaikkei sitä halua myöntää.

Päämummomme oli lottana eturintamalla.

Veteraanipäivänä 29.4. rokkabileissä kansalaistorilla, kaikelle kansalle oli tarjolla rokkaa, karjalanpiirakoita ja pullakahvit sotilaskotisisarten toimesta. Sen jälkeen oli veteraanijuhla kaupungintalolla jokavuotiseen tapaan.  Äiti katseli etsien rintamanaiskavereitaan, lottia. Ketään ei näkynyt. Ennen ruokailua oli haudoilla seppeleenlaskut, minne ei äiti ole parina viime vuonna enää jaksanut mennä. Eivät enää ne muutamat muutkaan lotat, jotka vielä ovat elossa. Äiti oli surullinen, miten heidän suurena juhlapäivänään ei ketään muuta tuttua  rintamanaista enää näkynyt.

Juhlapuheita eivät vanhat veteraanit  oikein kuulleet, ei virkamiesten puheissa juuri sisältöä ollutkaan, lupauksia vain, että kaikista pidetään huolta. Todellisessa maailmassa vanhusten huolto vähenee ja tarinat yksin jätetyistä vanhuksista kiertävät kehää. Yksi mieliä lämmittävä puhe sentään juhlatilaisuudessa oli, mukavan nuoren miehen, tämän vuoden abin, puhe sensijaan kuului selkeänä ja   Miro Metsämuuronen osasi puhua lämpimästi suoraan veteraaneille.. Veteraanien keski-ikä on 86 vuotta, eli siis jokainen tällä hetkellä yli 86-vuotias mies on sotaveteraani.

Naisia oli rintamalla ja muissa sotatoimissa myös paljon. Äitinikin  pääsi viimeisen kuorma-auton lavalla rintamalta rajan vihollisen edetessä. "Nyyttejä ei sitten pysähetä kerräämään, jos puttoovat, tytöt", evästi autokuski. Mutta kaikki eivät päässeet mukaan kuorma-auton lavalle. Yläpetin tyttö ei ehtinyt, vihollisen luoti ehti ensin.

Jo ajatuskin Veteraanin iltahuuto-laulusta saa kyyneleet silmiini. "lapsenlapsille kertokaa..." Ajatus viivähtää. Mitä nuoret tällä hetkellä tietävät sotiemme veteraaneista. Vuosia sitten huomasin, etteivät kaikki lukiolaiset tienneet edes mitä tarkoittaa evakko.

Pian meillä ei ole ketään kertomassa. Isänikin kertoi sodasta vasta tyttärenpojallensa. Minulla oli leikeissä isän kunniamerkkejä. Sodan jälkeen haluttiin unohtaa raskaat vuodet ja keskittyä jokapäiväiseen elämään. Siihen keskityttiin niin hyvin, että saamme elää ehkäpä maailman parhaimmassa maassa. Kotipihalla kasvatettiin kaneja, että saatiin minulle turkki. Äitini yöpaidasta tehtiin ensimmäisen mekkoni. Perunamaa oli suuri. Possuille keitettiin saunanpadassa perunoita. Mansikkamaa laitettiin keittiön ikkunan alle. Siitä se alkoi, yli kuusikymmentä rauhan vuotta.

En osaa tätä otsikoida. Lue niin tiedät miksi.

- Nyt se tuli. Mihin se parkkeeraa, onks sun auton takana tilaa (katsoo ulos)

- Ai tuonne aidan taakse. No tuossa tulee, sehän on nuori. Vahva musta tukka. (nuoruus on hieman negatiivinen piirre tässä hommassa)
- Onkohan sillä omat välineet?
- No päivää, minä olen niitä sotaveteraaneja. Olin rintamalla, ihan siinä etulinjassa. Kyllä siellä meinasi kova paikka tulla, mutta olin nuori, enkä muusta tiennyt. Se on niin musta ja nokinen. Että pitää olla varovainen. (tämä kätellessä, tarina rintamalta)

Tulija menee töihinsä.

- Annoitko harjan. (ponnahtaa pystyyn ja menee katsomaan)

- Aukasitko sivuoven, että voi kaataa likavedet ulos. (ponnahtaa pystyyn ja menee sanomaan)

- Sanoitko, että ei kaada likavesiä uuden saunan lattialle, siinä voi olla vaikka mitä mönjää, eikä sitä saa pois. Että ottaa sen läkkiämpärin likavesille (ponnahtaa ylös ja menee kertomaan)

- Sanoitko, että katto pitää pyyhkiä. (melkein ponnahtaa pystyyn mennäkseen kertomaan)

- Kuule äiti, antaa siivoojan tehdä työnsä. On hänellä varmasti kokemusta, että osaa pannuhuoneen siivota.

- No ei niin likaista kenelläkään ole. Ei tämmöstä työtä. Kyllä minä sanoin kun tilasin, että jos sellaisen työn voisi tehdä, niin muuta ei tarvitse. Että on kokenut siivooja, sanoin.Pitää sitten pestä sauna sen jälkeen kunnolla, kyllä sinne menee pölyä, onko edes osannut laittaa saunan oven kiinni....

- Kuule äiti, en nyt menisi enää neuvomaan siivoojaa.

- No mie olisin ensin pyyhkinyt...

Rintamanaisjärjestö kustantaa jäsenilleen milloin ikkunanpesun milloin siivosapua, kerran, pari vuodessa parin tunnin ajan. Muutamat liki ja yli yhdeksänkymmpiset naiset kokoontuvat sinnikkäästi ja pitävät viralliset kokouksensa kerran kuussa. Kun vielä pari vuotta jaksettaisiin, sanovat iäkkäät rouvat, molemmin puolin yhdeksänkymmenen ikää.

Vielä nämä muutamat hyväkuntoiset rintamanaiset järjestävät teatteri-iltoja ja jonkun tutustumismatkan lähialueelle. Viime keskiviikkona 10 rintamanaista kävi katsomassa Lappeenrannan kaupunginteatterissa Kekkonen esityksen.

- Oli laitettu Kekkonen aika rivoon valoon.

- Näytettiin liikaa juominkia ja niin paljon kiroiltiin.

- Oli siinä Kekkosessa enemmän hyviä puolia, ei se nyt koko aikaa.

- Tämmöiseks nyt teatterissa menty, kiroilllaan vaan. Joka esityksessä kiroillaan. Semmoseks mennyt.

- Kyllä se oli kova mies, Kekkonen, Suomi sai olla rauhassa, ei sitä pöllytetty.

- Olihan sillä naisia, mutta kun Sylvi oli niin sairas.

Rivien välistä ymmärsin, että naisjutut hyväksyttiin. Minulle oli yllätys näin myönteinen suhtautuminen Kekkosen naisjuttuihin. Olin äidin ystävän mukana esityksessä ja keskustelimme siitä jälkikäteen matkalla kotiin.

Esitys oli  yllättävän kattava historiakuvaus Kekkosen ajasta ja varsinkin siitä, miten Kekkosen aika vaikuttaa vielä nykypäivän politiikkaan. Lavalle oli saatu presidentiksi tavoittelevat Sauli, Paavo ja Nallekin, Kekkonen "takapiruna määrämässä". Pikkuisen itseäni häiritsi koominen käsittely, mutta ajattelin, että pikkukaupungin teatteria ei voi tehdä liian vakavaksi, ja satiiriksi näytelmä oli tehtykin.

Tavallaan katsojien kosiskelua ryyppäämisten, saunareissujen ja naisjuttujen rempsakka korostaminen. Suurin osa näytelmistä oli takautumia peilautuen nykypolitiikkaan, siksipä sain selittää miksi morsiuspukuinen Sylvi ilmestyi lavalle "hortoilemaan". Selitin, että Sylvi oli aina Kekkosen mielessä, vaikka maailma tarjosi naisia ja ryyppyjä. Vanhoille rouville tällaiset lomittaiset takautumat olivat vähän hankalia, ei aina ehditty mukaan kun seilattiin Kekkosen ajan ja nykyajan vaihtuessa ja sekoittuessa tiuhaan. Näytelmään oli yritetty mahduttaa kaikki.

Naistulkit oli asetettu rooliin, joss stereotypiat saivat iskeä vasten kasvoja. Onko venäläinen tulkki keimaileva, ultramikrohameinen, valtiovieraiden kanssa pelehtivä tragikoominen pelle? Ei kai.

Mutta niin, populistinen musiikkisatiiri irroittelee häikäilemättömästi. Kaj Cydeniuksen tekemät laulut olivat parasta näytelmässä.