keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Avantoon tai melkein

Tätä kaipasin. Eilen kävin avannolla...tai järvessä, eihän se vielä avanto ole, mutta vesi on jo odottavalla kannalla, teräksenharmaa ja kylmä; jääpeite voisi jo tulla. Tänään sitten oli naistensauna ja muutama pulahdus. Oi, tunsin olevani kotona.

Joku saunalla kysyi, mikä ero Australialla ja Suomella tulee ensiksi mieleen. Sanoin vuodenaikojen vaihtelut. Minusta kaikki vuodenajat ovat ihania. Miten kaunis syksyn metsä onkaan, kun sammaleiset  kivet kiiltävät kosteudesta ja pudonneet lehdet vielä kahisevat kävellessä. Sienimetsään en ehtinyt, se on hienointa syksyssä. Ja Australaissa ei ole sieniä, eikä Melbournen 4-miljoonaisessa kaupungissa kunnon metsiäkään. Metsiin, tai puskaan kuten siellä sanotaan, pitää mennä erikseen ja ajella tuntikaupalla. Meillähän metsäkaistale on tuossa tontin rajalla. Aishakin sanoi, että suomalaista mäntymetsää usein kaipaa, tai edes jotain oikeaa metsää lähempänä.

Mutta pihalla ruoho vihertää! Kaivoin eilen palsternakat maasta. Nehän tykkää pienestä pakkasesta, silloin niistä tulee oikein makeita. Riisi-ohrapuuron kanssa paistoin peukalonpaksuisia tankoja sellaisenaan uunissa, ei suolaa, ei öljyä. Miten makeita!

Viime vuonna tähän aikaan oli jo paljon lunta.

Kuvissa eukapyptusmetsää Victorian osavaltion alueella, toisessa tuulen pieksämää puskaa avoimen meren rantamilla. Molempiin paikkoihin teimme päivän retket pois Melbournen liikenteestä.


tiistai 15. marraskuuta 2011

Raikas marraskuun aamu Helsingissä

Salman oli vastassa aikaisin aamulla lentokentällä. Lento Melbourne-Singapore-Helsinki kesti 10+12 tuntia, välissä 2 tuntia Singaporessa. Sinne jäi pikkuinen karhunpentu ja vanhempansa. Näin unta lentokoneessa, että karhunpentu oli sylissäni matkalla ja tuoksutin ihanaa vauvantuoksua. Aamu Helsingissä oli raikas, puhdas ja juuri nollilla. Suuren aikaeron takia en oikein tiedä mikä päivä tai kellonaika oikein on! Sain takaisin päivän jonka Australiaan mennessä menetin. Tällainen aikamatkailu hämäännyttää.  

torstai 10. marraskuuta 2011

Mitä rasvaa lumilinkoon?

Talvihan se tulee, mutta mistä minä tiedän lumilinkojen rasvoista?
Hakusanoja sivuilleni on joskus kiva lukea ja tällaisen ongelman eteen on joku lukija tullut, juuri näilla sanoilla mitä rasvaa lumilinkoon.
Luulen, että jossain blogiarkistossa on kuva veljestäni lumilingolla tupruttamassa. Mutta ei siinä rasvoja selvitetty, anteeksi vain kyselevä lukijani. Toivottavasti vastaus jostain löytyi!

Tämä muistuttaa siitä, että kotiinpäin, lumimaahan, on pian matka. Kaksi kokonaista päivää on jäljellä.
Täällä Melbournessa on ruusujen aika. Sinisarjojen sinisadekukat ovat juuri avautumassa ja niitä täällä on paljon, tuossa lähellä St. Georges Roadin keskellä on raitiovaunu ja sen puoli nurmikkokaistaleet, jotka on molemmin puolin kilometrien matkan sinisarjoitettu. Ehdinköhän nähdä ne avoinna!

Menen parvekkeelle viimeistelemään istutuksia, muutamia taimia on vielä ruukutettava. Kesä alkaa lupailla, on ollut muutamia kuumia +30 päiviä, myrskykin, ja vielä kesken kaiken suhteellisen kylmää kun etelämantereen kylmät tuulet viuhuvat sieltä suoraan yli. Melbournen sää on oikukas.

Siis tänään bikinit päälle ja D-vitamiinia talven varalle!

Max nauttii auringosta täysillä!

Neljä polvea naisia

Nuorin meistä on punatukkainen.
Toiseksi nuorin on tumma.
Toiseksi vanhin on vaaleatukkainen.
Vanhin meistä on punatukkainen.

Miten tulin tuota ajatelleeksi, tukkaa. Vaikka olen yrittänyt sekoittaa maailman geenejä lapsilleni, on 3 kuukautta vanha tyttärentyttäreni punapää niinkuin isomumminsa huolimatta pakistanilais-kashmirilais-britti-saksalais-suomalaistaustastaan. Perinnöllisyys on kiehtovaa. Meillä on kaikilla kolmella vanhimmalla kyllä samanoloinen fyysinen olemus. Isomummi on nyt hoikka, mutta on hänelläkin ollut pyöreät muodot, kuten meillä kahdella keskimmäisellä nyt. Voimme hyvin käyttää vaatteita ristiin. Joku voi sanoa, että emme voi, koska olemme eri sukupolvea ja muoti on erilainen.

Mutta eipäs niin olekaan. Tyttäreni suosikkivaatekappale on mumminsa trenssitakki 70-luvulta. Korjasin siitä juuri muutaman sauman, ja takki on kuin uusi. Kuvan näet täältä.

Mutta takaisin pieneen uuteen perheenjäseneemme. Zoe Peppi Aleksandra näyttää perineen pitkät sormet ja varpaat isänsä puolelta. Mutta kun yhtenä päivänä katselin nukkuvaa Zoukkia sylissäni, tulvahti ihmeellinen tuttuuden olo. Hetken katsoin tyttärentytärtäni ja siinä; oli kuin olisin pidellyt tytärtäni sylissä 26 vuotta sitten.

Tyttäreni taas muistuttaa ulkonäöltään todella selvästi pakistanin suvun patriarkkaa, nani Jehangiria, mummoaan. Ei vain ulkonäöltään, vaan luonteeltaan. Samalla mukaan tulee kuva Poppy-tädistä, joka taas on äitinsä kaltainen. Siinä siis 3 sukupuolvea naisia muistuttavat toisiaan, vaikka suomalaisena äitinä yritin geenejä sekoitella.

Koska tyttäreni on tumma, ulkonäössämme saa hakea yhtäläisyyksiä, että meitä voi ajatella äidiksi ja tyttäreksi. Tummuus menee edelle kaiken muun ja vallitsee ihmisten katsoessa meitä. Toinen on itämaisen tumma nuori nainen, toinen taas vaaleanpullero tosisuomalainen nainen.  Eihän nuo kaksi voi olla äiti ja tytär! Onhan minulta kysytty, mistä olen nuo saanut. Sanoin, että ihan itse tein!

Tässä me kaikki sitten olemme 2011.



tiistai 8. marraskuuta 2011

Dandenongs ja kävely eukalyptusmetsässä

Dandenongs on litteän Melbournen laidalla kohoava raikas keidas saniaissademetsää, suuria eukalyptuspuita rinnemailla. Dandenong Ranges on kumpuilevaa vuorimaisemaa, ja onhan siinä jonkun verran kiivettävää, korkeimmillaan pyöreat huiput voivat olla juuri yli 600 m. Täällä metsässä olemme jo melkein korkeimmalla kohdalla.


Puiden rungot olivat paikoitellen hiilenmustat. Alue on hyvin herkkää maastopaloille. Ennen eurooppalaisten tuloa aboriginaalit polttivat harkitusti metsiä auttaakseen puustoa uudistumaan. Suurin eukalyptuspuu on toiselta nimeltään vuoristotuhka (Mountain Ash). Ne voivat kasvaa jopa 90 metrisiksi. Tässä tuli on kovertanut puun sisuksen mustaksi.






Kävimme Zoen rattaiden kanssa kävelyllä, se kertoo jotakin "vuoristoisuudesta". Mukavia lenkkeilypolkuja risteili rinteillä.


Paikalla on muistomerkki, jota kävimme porukalla katsomassa. Nigelin isoisosetä ja silloinen perheen patriarkka Hugo oli lentokoneessa, joka törmäsi rinteeseen 1938. Kaikki koneessa olijat kuolivat; sillä kone oli kadottanut suunnan tiheässä sumussa.





Melbournesta on sinne noin 35 km ja paikka onkin kesäkuumalla vilpoinen. Sinne tänne on ripoteltu herttaisia kyliä, joissa etenkin teehuoneita englantilaiseen tapaan, kävimme Miss Marplen teehuoneella. Nyt oli rhodorendrumien aika. Ne olivatkin suuria puita, täydessä kukassaan!





Kenguruita luonnossa...golfkentällä


Anglesea, pieni merenrantakaupunki, lomalaisten suosima,  Melbournesta sata kilometriä rantatietä, the Great Ocean Road.
Tapasimme siellä ison lauman kenguruita golf-kentällä loikoilemassa. En koskaan nähnyt Sydneyssä 14 vuoden aikana näin isoa laumaa. Kenguruita näkee liikkeellä aikaisin aamulla, jos näkee, sillä ne eivät liiku paljoakaan päivällä, vaan lepäilevät. Golfkenttällä onkin hyvä lokoilumaasto!




Posted by Picasa

lauantai 5. marraskuuta 2011

Eiks mummo tule nostamaan miuta pois täältä



...kun olen jo potkinut semmoiset kapalokäärimiset pois ja kääntynyt sängyssä ihan poikittain.

...sais mummo tulla ,että saa vaipat vaihdettua ja puhtaan asun, voin jutella mummon kanssa....





Näkyykös kaikille kun minä vilkutan niin kovaa, että kaikille näkyy sinne Tirilään, Valkealaan, Dalianiin, Helsinkiin, Espooseen...
ja isomummille erityisesti!
Gai gai!



tiistai 1. marraskuuta 2011

Suomenkielellä Melbournessa




Viime lauantaina olimme  aamulla suomalaisella kirkolla Melbournen Heidelbergissä. Siellä kokoontuu kerran kuussa suomalainen leikkiryhmä. Eikä Zoe ollut nuorin, vaan 5-viikkoinen pikkuinen oli myös jo mukana.  Zoekin katseli aluksi ihmeissään muita lapsia, sitten tuli nälkä ja sitten Zoe nukkuikin lopun aikaa. Onneksi äiti ja mummo oppivat monta suomalaista leikkilaulua!

Äidit tuovat terveellistä pientä purtavaa, laululeikkien jälkeen syödään yhdessä ja samalla lapset saavat leikkiä kirkon, joka on tavallinen omakotitalo, pihalla. Siellä näytti olevan myytävänä villasukkia ja jokunen räsymattokin, myös kahvia ja jotain muitakin suomalaisia tuotteita.

Isommille lapsille on sitten oikein Suomi-koulu joka toinen lauantai.

Lasten kielenoppiminen näyttää olevan jatkuva puheenaihe äitien keskuudessa. 26 vuotta sitten lasteni syntymän aikoihin  monet ulkomailla asuvat äidit, joiden puoliso ei ollut suomalainen, kokivat suomen turhana tai valtakieltä haittaavana, eivätkä puhuneet lapsilleen suomea. Nyt on asenne muuttunut, on opittu, että lapset oppivat luontevasti useampaa kieltä yhtä aikaa, jos kielen antaa kehittyä luontevasti.

Saamani neuvo oli, että kukin henkilö puhuu systemaattisesti lapsen kanssa omaa kieltään, eikä suostu vastaamaan muunkieliseen puheeseen kahdenkesken. Siis esimerkiksi äiti suomea, isä englantia, mummo vaikkapa urdua niinkuin meillä. Sitten yhdessä ollessa puhutaan jotain yhteistä kieltä. Kunhan vain tuo tärkeä yksi henkilö-yksi kieli periaate pysyy. Tämän neuvoi suomalainen kielitieteilijä, jolla itsellään oli monikielisiä lapsia. Tämä oli yksi tärkeimmistä neuvoista, joita lastenkasvatuksen suhteen sain. Olen ikuisesti kiitollinen; neuvojan nimeäkään en enää muista!

Olen  siitäaika onnellinen mummo, että pieni tyttärentyttäreni oppii suomenkielen heti pienestä pitäen. Kun äiti-Aisha pitää omasta osuudestaan huolen, koetamme kaikki muut perheenjäsenet olla avuksi.

Netistä löysin kielentutkija Sole Pietikäisen blogin, jossa hän kertoo niin tutkijan kuin kolmikielisten lastensa kielenoppimisesta. Sole kirjoittaa Kulkuriin Kaksikielistä kakkua leipomassa -blogia, jonka

Kotikonstein-teeman alla hän kertoo kokemuksistaan kolmikielisen perheen äitinä
Tiedon iloa -teema sisältää tietoa kaksikielisyydestä
Kaksikielistä kakkua -teema sisältää pohdintoja Soilen oman tutkimuksen tuloksista.

Etäkoulu Kulkuri taas on ulkosuomalaisten lasten oma koulu, jossa voi oppia suomea, eri oppiaineita suomeksi tai tarvittaessa suorittaa koko peruskoulun oppimäärän  lapsen asuessa ulkomailla.