Narvan marssi ja iloisen arvokkaat rintamanaiset

Edessäni seisova kookas mies, tyylikäs harmaa tukka tuskin harventunut, pyyhki silmäkulmiaan. Niin minäkin. Tilanne oli toisaalta  mahdottoman mahtipontinen, Narvan marssin tahdissa lähetettiin seppelpartio sotaveteraanien haudalle. Mutta samalla se tunnelma osui sydämeen.Nyt edessäni olivat ne viimeisetkin elossa olevat rintamanaiset, jotka vielä jaksoivat tulla yhteisiin juhliin. Liikuttuneina, muistellen, iloisina, mutta hauraina, harmaatukkaisina, arvokkaina.

Suurin osa rintamanaisten kesäpäivien juhlijoista Nurmijärvellä oli yhdeksänkymppisiä  naisia, huolellisesti tummiin jakkupukuihin tai kansallispukuihin pukeutuneina. Lotat eivät juuri sen nuorempia voi olla. Oma äitinikin oli nuori pikkulotta mennessään vapaaehtoisena rintamalle. Äiti täyttää elokuussa 89 vuotta ja on yksi hyväkuntoisimmista, vaikka askel on väliin haparoiva.
-Nii kaua ku henki pihisee, ni myö männää, sanoi vierustoveri toiselle.
-Kaikil meil on kolotuksii vähintääkii,  nyt ei valiteta, sanoi lottaystävä toiselle.
Useilla oli avustaja, siksi minäkin olin mukana. Äidillä oli pakottava tarve selittää, miksi olin mukana, sillä avun tarvetta on vähäteltävä.
 -Kun oli tuo silmäleikkaus ja ei oikein eteensä vielä näe, ehä mie muuten, vielä tässä ite pääsee muuten, ni tuli tuo tyttö nyt mukkaa.
No tuo tyttö on itsekin kohta 65-vuotias.

Ohjelmassa oli aluksi jumalanpalvelus, sitten ruokailu, sitten juhlaohjelma. Juhlaohjelmassa oli tervehdyksiä eri virallisilta tahoilta, kuten Nurmijärven kaupunki, Naisten valmiusliitto, ja mukana paikkakunnan lukiolainen tuomassa nuorison tervehdyksen. Ainoa, jolla ei ollut paperia, oli pappi, joka osasi avata puheensa "rakkaat rintamanaiset" ja puhe oli ikäänkuin kaikille henkilökohtaisesti osoitettu välitön viesti.

Jaksoivat vanhat rintamanaiset kuitenkin istua kaiken tuon virallisuuden, kuuntelivat kaikki kauniit toivotukset ja ottivat ne omakseen; juhlapuhuja puhuu juuri meille, minulle. Ajattelin siinä istuessani, että miten paljon iloisempaa ja välittömämpää olisi ollut, jos vaikkapa paikkakunnan päiväkerhojen lapset olisivat olleet airueina, vaikkapa kunniakujassa vastaanottamassa juhlijoita. Ehkä heidän laulunsa olisi ollut raikkaampaa kuin Panssirisoittokunnan Eldankajärven jäät, Lili Marleenit ja muut sota-ajan laulut. Monilla vanhemmilla ihmisillä ei ole tarpeeksi kosketusta lasten elämään ja vastavuoroisesti, lapset eivät näe ja koe vanhusten elämästä juuri mitään nykyisin. Hämmästyin joku aika sitten, kun huomasin, etteivät monet nuoret tiedä edes mitä evakko on.

Poistullessa kolmen tunnin kotimatkalla lauloimme yhdessä karjalaisia lauluja ja kaikenlaisia isänmaallisia lauluja, joita muistan omilta kouluajoiltani, sen jälkeen en ole niitä juuri kuullut.
Ihmettelen rouvien jaksamista!