Olisiko nykyajan mummouden ydin siinä?
Ajattelen vuonna 1958 jo kuollutta Eeva-Maria mummoani, joka asui punaisessa mökissämme omenapuiden keskellä yli 80-vuotiaaksi. Mummo oli rakas, mutta en muista, että mummo olisi varsinaisesti leikkinyt lastenlastensa kanssa. Mummo touhusi eläinten kanssa, meillä oli possuja ja kanoja, muutama kanikin. Mummo myös laittoi ruokaa. Ei mummolla ollut omaa huonetta mökissämme, jossa oli kaksi isoa huonetta, keittiö ja kamari. Mummo oli luontevana osana kaikkea touhua.
Kerran tepastelin pihalle, ehkä kolmen vanha olin, kirkkaan punaisessa mekossa. Kukko ärhenteli minulle ja oli valmis hyökkäämään, sellainen kuva minullakin mielessäni on. Tosin tilanteesta varmasti puhuttiin paljon, mutta minulla on filminä mielessä nopea mummo, joka hetkessä seisoi kirves kädessä ja oli katkaissut kukon kaulan siinä puupölkyllä keskellä kotipihaa.
Mummo oli aina meidän lasten puolella, niin suhteessa vanhempiini kuin naapurin lapsiin. Emmehän me, mummon lapset, mitään pahaa tehneet, emme syöneet raakoja mansikoita tai rämpänneet porttia.
Minun ja äitini ikäero on juuri ja juuri 22 vuotta. Mummoina kuitenkin meidän välillämme on valtava kuilu. Äitini mummous ei sekään perustu lasten kanssa leikkimiseen, vaan huolenpitoon. Mummi paistaa karjalanpiirakat kaikkien lastenlasten ja neljännen polvenkin lapsien juhliin. Mummi on kutonut sukat kaikille sitä mukaa kun jalka kasvoi. No nyt ei enää jaksa.
Äidilleni myös on koti ollut se ensimmäinen ja kaiken edelle menevä harrastus ja se korostuu mummina aina selkeämmin.
Lasten kanssa Helsingistä ajeltuamme oli mummilla aina valmiina vakioherkut, vispipuuro ja aamiaspuuroksi riisipuuroa. Tietysti, unohtamatta pullataikinaan tehtyä marjapiirakkaa. Kellarista haettiin mumminmehut, pihan marjoista ja omenoista. Vaikka vuosia olen ne tehnyt itse, ne ovat silti mumminmehuja. No nyt ovatkin oikeasti mummosellaisia, kun itsekin olen 8 kk vanha mummo.
Pääsin itse mummoksi aika myöhäään, koska sain omat lapset varsin myöhäisellä iällä, ystävieni jo mummotellessa melkein poikkeuksetta. Nyt mummottamiseni käy skype-teitse, noin kerran viikossa saan katsella Zoen uusia temppuja. Siinä toinen suuri ero entisajan mummouteen. Yhteydenpito on helppoa.
Aikoinani pääsin sairaalassa keskosten synnyttyä erikoisluvalla yleisöpuhelimeen rullatuolissa ilmoittamaan äidilleni, että on nyt tuplamummo. Olikin kaikkein tärkein asia päästä äidille ilmoittaamaan vauvojen syntymisestä, eikä sitten ollutkaan muuta konstia jutella, kännyköitä ei 27 vuotta sitten ollut. Sairaanhoitajatuttava Suomesta oli silloin käymässä Australiassa ja kävi katsomassa vauvoja, sitten kotiinpäästyä jonkun viikon viiveellä pääsi kertomaan asiantuntemuksella mummolle, että lapsenlapset ovat pieniä, mutta kyllä selviävät.
Eipä silti, silloisten tietoliikenneyhteyksien vuoksi ei sen enempää odotettukaan. Muistan kuinka Saku opetti mummiaan istumaan kuulokkeet päässä ja juttelemaan Australiaan Aishalle. Ensimmäinen skype-puhelun äiti sai tehdä muutama vuosi sitten Aishalle Australiaan jouluna; silloin meidän piti mennä tuttavien luo, sillä läppäreitä ei ollut, ehkä se oli vuonna 2006. Silloin se oli mummille mullistava kokemus ja siitä puhuttiin ystävien ja sukulaisten kesken. Mummille aukeni koko maailma! Nyt vien läppärin äidille usein, ja äiti saattaa puhua lapsenlapselleen tunninkin.
Kaikki tämä uusi ja ihmeellinen alkaa olla vähän liikaa päämummollemme välillä.
Miksi ne lähettää näitä kirjeitä aina pankista, että pitää ottaa internet? Miten ne saa tavarasta hinnan vain vilauttamalla kassan edessä? Mie en niitä konneita tarvii. Niin kauva ku mie elän, käyn pankissa kerran kuussa ja sillä rahalla pittää pärjätä.
Miten tähän pieneen koneeseen mahtuu niin paljon tietoa, ihmettelee äiti kun esittelen Zoen nettivideon, Aishan lähettämiä Australian kuvia, uutisia, säähavaintoja? Mistä ne saa terveyskeskuksessa kaikki vanhat tiedot minusta eri paikkoihin?
Yksi suuri asia minun ja äitini sukupolvien välillä on. Kun äiti ei tunne saavansa toivomaansa arvostusta, hän usein vetoaa uhrautumiseensa; miten me aina isän kanssa ajattelimme vain teidän parasta, säästimme joka pennin ja teimme kaikkemme teidän takianne.
Miten sen sanoisi, ettei se tunnu pahalta. Vetoaminen uhrautuvaisuuteen saattaa tulla mitättämänkin asian takia, ja se harmittaa minua. Siihen ei tiedä miten vastata. Omasta puolestani ajattelen, etten uhraudu lasten puolesta, vaan teen kaiken minkä luontevasti haluan kokematta sitä uhrautumiseksi. En tunne, että minun tarvitsee tai minun odotetaan uhrautuvan. Minä puhuisin rakkaudesta. Teen sen rakkaudesta lapsiani ja lapsenlapsiani kohtaan. Äidin sukupolvi ei juuri puhu rakkaudesta; että teimme sen rakkaudesta teihin. Sanoin "ei juuri", taitaa olla niin, ettei rakkaudesta puhuta.
Minun on vaikea hankalassakaan tilanteessa mennä ja halata äitiä ja sanoa, että rakkaudesta minä nyt haluan sinusta huolehtia, sinua rakastaa. Aisha ja Saku halailevat ja suukottelevat mummiaan aina täällä käydessään, ja mummi silminnähden nauttii siitä, mutta ei itse aloitetta tee.
Siinä meidän mummoutemme suurin ero; osata sanoa myös sanoin ja halauksin, että rakastan sinua. Kyllä entisajan mummotkin sen sanoivat, villasukin, karjalanpiirakoin ja puhtain mankeloiduin lakanoin.
Vau, sain tämän kirjoittamisesta paljon energiaa. Siivoan ensin ja sitten vesijuoksemaan.
 |
| Saku tekee mummin valvonnassa sämpylöitä 2010 |
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti