Tällä viikolla

Istuimme aamiaisella, kun isomummi kysyy:
- no kirjota nyt ne kirjaimet, mikä se tyttö nyt on. Kun ei siinä ole kirjaimiakaan.
Kirjoitan muistilapun ZOE isomummille ja asetan sen verenpainemittarin eteen näkyville. Isomummi tarkastelee:
- no kolme kirjainta, onkos tuo ensimmäinen X.

Olen kurkistellut koko viikon skypeen ja odottanut jotain viestiä, missä ovat kaikki minun perilliseni, kadonneet maan ääriin. Ovat. Ei saa hermostua vielä! Koetan kestää.

Isomummi, päämummomme, on kärsinyt päänsärystä pitkään, kuukausia, ja siihen on lääkäri määrännyt aiemmin Panadolia, ei mitään tutkimuksia tehty. Tosin vakituisessa neljännesvuosittaisessa seurannassa paksun veren takia ei ole ilmennyt mitään; kaikki veriarvot ovat olleet lääkärin mukaan erinomaisia, viimeksi maaliskuussa). Nyt kuitenkin on ollut huimauksen tunnetta ja olo näkyvästi hutera. Pääsimme pari päivää sitten lääkärinlle joka olikin erikoisen oivaava ja myötätuntoinen.

Lääkkeeksi sai päämummo Ketorinia ja diagnoosiksi migreenin. Päänsärky tuntuu huomattavasti helpottavan, mutta voimakas lääke aiheuttaa nyt tokkuraisuutta. Huimat verenpainelukemat ovat kyllä laskeneet, 189/129 oli lääkärissäkäynnillä mitattu, mutta nyt 160/100, siinä main keikkuen. Päämummo vain ei malta olla mittaamatta verenpainettaan monta kertaa päivässä, usein sillä säestyksellä, että miten tällaista, ei tätä jaksa, ei ole yvä olla, ei se silmälääkäri osannut leikata kaihia,  se se hoitaja pesi ronskisti niin silmät ovat niin huonot nyt. Eikös siinä huolista jo verenpainekin kohoa!

Jos yritän selittää, että silmien arkuus voi nyt hyvin johtua migreenin oireista, ja jos nyt vain lepäisit. Sitten seuraavassa hetkessä päämummo näkee roskan matolla ja alkaa kerätä mattoa kasaan pää alaspäin, tai päättää siivota kenkäkomeroa, sillä löydän hänet kaksinkerroin komerossa romuamassa "eiku ne oli siinä ihan rivissä, otin vaan, pitää heittää nää jo pois". Ja minä perässä kieltämässä, että ei tämä ole hyväksi. Olisit vaan ja lepäisit nyt niin jos ei muutamaan päivään ala olo kohentua, soitetaan lääkärille. Voi ne vuosikymmeniä vanhat saappaat heittää jonakin toisena päivänä pois.

Eilen tulin sisään aamupäivällä ja seurasin kotvan aikaa, hengittääkö päämummo, oli niin tiiviissä unessa peiton alla. Sitten huomasin peiton kohoavan juuri ja juuri hengityksen merkiksi. Helpotus.

Näyttelijä Vappu Jurkan kuolemasta kirjoitti Ilta-Sanomat pari päivää sitten: "Vappu jo toivoi kuolemaa". Tuollaiset otsikot sykähdyttävät, satuttavat läheltä. Toivooko äiti kuolemaa? Ainakin kiukustuessaan sanoo "joutais jo pois" ja vastaavia, joita en osaa ottaa toiveena, vaan suuttumuksena elämää kotaan, kun ei pysty samaan kuin nuorempana. Olisi armollista, niin armollista, itselleni ja läheisilleni, jos pitkän elämän loppupuolella osaisin itse ajatella "toivon jo kuolemaa" kiukustumatta. Pitäisiköän kirjoittaa jonkinlainen hoitotestamentti.

Tämän päivän lehdessä joku viiskymppisiään viettävä kutsui vieraitaan: ei lahjoja, mutta avustus "raihnaudenestorahastoon" ja pankkitili perään. Itse en viiskymppisena vähääkään ajatellut raihnaisuuden mahdollisuuttakaan! Kaksoset olivat silloin kymmenvuotiaita. Ei siinä ehtinyt vanhuutta ajatellakaan. Eihän viiskymmpinen edes ole vanha. Paremminkin, jos terve, se on parasta elämänvaihetta.
En tosin laittaisi kahdeksankymppisenäkään pankkitiliä lehteen, on vähän kuin käsky, että kaatakaa ne rahat sinne, älkääkä tuoko tyhmiä lahjoja. Kaikki lahjat pitää vastaanottaa, kiittäen, eikös meitä niin opeteta? Elämänlahjakin. Vaikka joskus elämä tuo mukanaan vähemmän miellyttäviä asioita.

Juuri nyt en keksi juurikaan mitään vähemmän miellyttävää. Kaikesta on selvitty.

Jälkikirjoituksena: sieltä ne perilliset omien kiireidensä keskeltä ilmaantuivat nettiin . Mitä nyt äiti pariin kolmeen päivään ei nähnyt nimiä facebookissa tai skypessa tai muussa nettijutussa. Voi tämä maailma, nettiyhteydet ovat opettaneet pikayhteyksiin! Voisin kyllä, rehellisesti ajatellen, pitää muutaman päivän väliä huolestumatta missä kaikki ovat.