Hautapaikkaa etsimässä?

Merete Mazzarella, ikätoverini, pohtii minne haluaisi tulla haudatuksi; ainakin nykyisen aviopuolisonsa viereen, mutta minne? Sukuhaudassa ei ole enää tilaa, kotitalon läheisellä hautausmaalla joutuisi Jannen kaupan vastapäätä. Ei sinnekään.

 "Illalla pelataan Afrikan tähteä" kirjassaan Merete Mazzarellan teemat ovat minulle tuttuja. Ikääntyminen, perhe, perheen hajaannus maailmalle, avioeroperheet, anopit, ikävä...muutamia tässä.  Vähäsen hämmästyinkin, kuinka ajatuksemme asioista tässä iässä ovat samantapaisia ja monet kokemuksemme toistensa kaltaisia. Kirja on julkaistu 2008, jolloin olimme sekä minä että kirjailija aika paljon nuorempia. En oikeastaan muista paljoakaan pohtineeni vanhuutta vielä silloin.

Hautapaikkaa en kuitenkaan etsi. Olen tainnut sanoa lapsillenikin, että missä tahansa kuolenkin, minut saa haudata sinne. Ei minulla ole mitään kuvitelmia haudasta, ajattelen, että sinne maatuu maallinen rumiini, en muuta. Jos nyt minut haudattaisiin Suomessa tai sellaisessa maassa, jossa se on sopivaa, voi haudalleni laittaa luonnonkiven, joka sammaloituu.

Merete Mazzarellan ainoa poika ja kaksi lapsenlasta asuvat ulkomailla. Niin minunkin lähiperheeni, enkä minäkään tiedä, tuleeko kukaan heistä koskaan asumaan Suomessa. Mutta olen tavattoman, hurjan onnellinen siitä, että ensimmäinen lapsenlapseni oppii suomea. Ehkä Mazzarellan suurin suru on, että hänen lapsenlapsensa eivät puhu ruotsia, heidän yhteinen kielensä  englanti ei ole Mazzarellan tunnekieli. Kielen vuoksi juurien, kielen ja kulttuurin  välittäminen ei Mazzarellan mielestä onnistu kuin osittain ja usein pintapuolisesti. Sen täytyy olla vaikea asia nimenomaan kirjailijamummolle, kielellinen vajaus.

Isomummikin istuu skypen ääressä Zoen kanssa kommunikoiden Tirilän ja Melbournen Prestonin välillä, onnellisena siitä, että nuorinkin lapsenlapsenlapsi ymmärtää suomea.

Tässä muistan kiittää Meksua, joka ei mitenkään vastusta tyttärentyttäreni oppivan suomea, vaikkei sitä itse osaakaan. Aishalle suomen kieli on myös tärkeää, sen tiedän. Muistan monia perheitä Australiassa, joissa juuri isä (jonka omakin äidinkieli oli muu kuin englanti) kielsi lapsilta suomen puhumisen perheessään. Monissa kokonaan suomalaistaustaisissa perheissäkään ei lasten suomen kielen oppimista pidetty tärkeänä. Ja, pitää sanoa, ettei meillä aikoinaan lasteni isän kanssa ollut erimielisyyksiä suomen kielen puhumisesta. Se on aina ollut minun ja lasteni välinen kieli, tunnekielemme. Isän puolen kieltä urdua ei kylläkään opittu isältä, vaan Pakistanin mummolta ja asuessamme Pakistanissa.

Olen huomannut, että lapsi oppii ennemminkin äidin kielen, kuin isän. Miksi? Minusta siihen on selvä syy, isät eivät vain näytä pitävän oman kielen oppimista niin tärkeänä kuin äidit. Onko niin? Lisäksi yleisimmin isät ovat tiiviimmin työssä, eivätkä jaksa pitää yllä lastensa kielitaitoa.

Mazzarellan kirjasta jäi tunne, että kirjailija oli tyytymätön moniin asioihin elämässään, ja sitä lisäsi ajatus siitä, että melkein kaikki oli jo tehty tähän lähes kuusi-seitsemänkymppisen ikäämme mennessä; jäi vain mietittäväksi, miten jää itse historiassa elämään. Miten lapsenlapset kertovat minusta omille lapsilleen? Mitä lapsenlapset välittävät perintökodistani? Ovatko lasten äidin puolen juuret voittaneet   Mazzarellan perheen juuret?

Siitä, miniöihin. Mazzarella ei ollut tyytyväinen omaan miniäänsä. Miniä ei välittänyt Suomesta. Mazzarella oli mustasukkainen siitä, että miniän vanhemmat saivat usein pitää lapsia luonaan. Oli katkera siitä, että miniän kautta lapset identifioivat juutalaisina. Oli katkera siitä, että miniän ja pojan eron takia lapset jäivät entistä kauemmas isänsä suomenruotsalaisista juurista. Pahoitteli  sitä, ettei voinut keskustella lasten kanssa suomenruotsiksi, omalla tunnekielellään.

Aika yhteensattuma, että tämän kirjoitettuani olen juuri katsonut japanilaisen elokuvan Lähtemisiä. 
Lähtemiset elokuvassa ovat vainajien lähtemisiä tästä maailmasta. Eikö olenkin kauniisti sanottu vainajien arkkuun laittajalta: pyyhimme pois maallisen väsymyksen. Aiheesta huolimatta filmi oli tavattoman herkkä  ja lämmin.

Japanilaisen legendan mukaan ihmiset kommunikoivat ennen puheen kehittymistä kivien avulla. Jos annoit toiselle karkean epämuodostuneen kiven, oli sinulla vaikeuksia. Jos taas ojensit pyöreän sileän kiven, olit onnellinen.

Kas, niin usein keräämme rannalta pyöreitä, sileitä kiviä. Minullakin niitä on kotiinkin tuotuna. Myös ihana anoppini keräsi maailman merien rannoilta kauniita sileitä kiviä. Joita me nuoremmat ihmettelimme, kantaa nyt kiviä lentorahtina ympäri maailmaa. Nyt en ihmettele sitä, vanhennuttuani vähäsen.