Vanhuuden unelma

Azuureille perheeni kanssa, vastasi näyttelijä Ilmari Saarelainen ET-lehdessä kysymykseen mikä olisi hänen vanhuuden unelmansa. Ilmari Saarelainen on ikäiseni, 66-vuotias.


Minun ei tarvinnut miettiä, mikä minun unelmani olisi. Toivoisin, että lapseni olisivat onnellisia.

Olen ajatellut asiaa ennenkin. Olen mielestäni terve, astmakin on ollut oireeton, mutta joskus tulee mieleen, että pitäisi järjestellä paperit niin, ettei niitä ole joka laatikossa. Välillä ne katoavat itseltänikin. Jos vaikka en eläisi jonain päivänä. En pelkää kuolemaa.

Mitä muuta siinä välillä tapahtuukin, on ekstraa, bonusta tässä elämässä. En tosin usko toiseen, kuoleman jälkeiseen elämään tai minkäänlaiseen jälleensyntymisajatukseen. Vain tämä yksi elämä on jostain syystä meille annettu. Pohtisin kuolemanjälkeistä elämää. jos siitä jotain merkkiä olisi. Vuosituhansien aikana viisaat miehet ja naiset eivät ole kuoleman salaisuutta ratkaisseet. Minäkään tuskin tulen ratkaisemaan.

En uskaltaisi kysyä äidiltä mikä hänen vanhuuden unelmansa on. En haluaisi kuulla vastausta, ajattelen.
Äidin puheet kääntyvät usein "en minä enää montaa askelta tässä ota" - juttuihin.

Äiti on esittänyt aikoja sitten toiveensa hautajaisista. Samanlainen arkku kuin isällä, helmenharmaa. Musiikiksi "Mun kanteleeni kauneimmin". Äidinäiti soitti kannelta, mutta äiti ei ole koskaan soittanut eikä vaikuta mitenkään musikaaliselta. Äidin suosikkikukat ovat punaiset ruusut. En laita tähän omia toivomuksia, se tuntuu vähintäänkin kornilta.

Eivät minusta ne ole tärkeitäkään. Olen poissa ja lapset voivat toimia miten parhaaksi näkevät olosuhteiden mukaan. .

Ohhoh. Kirjoitan tämän; en tiedä miksi vanhuuden unelma kääntyi kuolemasta puhumiseksi. Ehkä tuo on, onkin, ollut jonkun kerran mielessäni.