Lastenlasten silmät yllättyivät, kun mummi kertoi ohimennen tietävänsä, että kyllä äiti tietää lapsestaan, että on pienestä jo erilainen seksuallisesti. Lastenlapset olisivat ennemmin uskoneet, ettei mummi tiedä mikä lesbo on. Myöhemmin keskustellessani äidin kanssa kohutun television homoillan jälkeen, hän totesi, että kummallista hälyä asiasta pidetään.
Koululaisena 60-luvun alkupuolella en ollut kuullut homoseksuaalisuudesta sanallakaan. Vasta Helsinkiin muutettuani opin aika hassulla tavalla. Olin tavannut pojan, seurustellut muutaman viikon, kun menimme silloin suosittuun Vanhan Kellariin. Istuimme baaritiskille. Pian kaverini toiselle puolelle istui toinen nuori mies, ja ennen pitkää huomasin viereen istuneen kaverin varteenotettavaksi kilpakosijaksi. Vaikka en asiaa oikein kunnolla edes tiedostanut, homous, tai tässä tapauksessa biseksuaalisuus, oli minulle aivan uutta kaikin puolin - huomasin että nyt oli paras jättäytyä tästä kolmioasetelmasta pois.
Myöhemmin sain tietää, että kyseinen pyöreä baaritiski oli homojen kohtauspaikka, olikohan ainoa 60-luvun Helsingissä. Kaverini oli vienyt minut sinne tarkoituksella, luulisin. Hakeakseen pientä jännitystä iltaan tai tehdäkseen kaverin mustasukkaiseksi. Se oli noin 1965.
Toinen syy kirjoittamiseen tässä nyt on kirkolliskokouksen päätös rukoilla homoparien puolesta. Mikä kummallinen puolitie se on? Jos homopari on pari ja elää yhdessä, eikö se saisi olla yhdenvertainen inhimillinen perhe kuin heteroparitkin? Kun käytännössä on ollut kauan mukavasti toimivia sateenkaariperheitä lapsineen. Miksi asettaa ne vähempiarvoiseen asemaan?
Ei minulta kysytä koskaan olenko hetero. Miksi joiltakin pitäisi kysyä oletko homo tai transvestiitti tai mitä tahansa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti