Piirakat potkurikyydissä ja äidin huolia

Katselen ulos ikkunasta. Kevyt lumi pyörii häkkärää korkealle ilmassa kaikkiin suuntiin. Vaikka kello on yksi iltapäivällä, on hämärää. Äiti menee kotitiellä potkurillaan naapurin pihaa kohden. Potkurin kädensijassa roikkuu sininen kassi, johon pakkasin lämpimiä lihapiirakoita, juuri paistamiemme. "Mie vien ite". Oletin ettei äiti jaksaisi paistohommien jälkeen lähteä viemään tuonne myrskytuuleen yhtään mitään. "Mie ite" sanoi hän kaulitessaan , että jaksaa loppuun asti, kun on päättänyt, että naapurille pitää paistaa piirakoita. "Miuta ihan harmittaa, ihan kyyneleet tulee silmiin, kun viimeksi kaikki meni sörpiin".

Olimme pyytäneet naapurin uuteen saunaan saunomaan ja äiti oli unohtanut hänen allergiaongelmansa. Sen takia tarjoukset olivat vääränlaiset ja se oli jäänyt äitiä harmittamaan ihan mahdottomasti ja sitä pohti melkein joka päivä. Tänään äiti on ollut vauhdissa, aamulla laittoi lammaskeiton alulle, sitten piirakoiden paistoon. Olisi hyvä, jos äidillä olisi mielekästä tekemistä, niin päivä menisi mukavasti miettimättä tuonpuoleisia ja kolotuksia, kuten tänään.

Eilen oli toisenlainen päivä. Äiti oli turhautunut ja minä neuvoton. Kesken kauppalistan miettimisen äiti kyynelehti "olisin joutanut lähtemään silloin isän kanssa". Kysyin mikä äidin on, "tietäsit millainen olo miulla on", vastaa hän erittelemättä ja lisää "ei miulla ole mitään arvoa, ei kukaan tarvitse, joutaisin pois".

Tuossa tilanteessa, kun se on tapahtunut useinkin, en oikein tiedä mitä sanoa. Sanon nyt, että ei noin tarvitse ajatella, sillä olet elänyt terveenä pitkän elämän ja olet saanut seurata neljännen polven pikkuisia, jotka kipaisevat mumminkin luona usein, ethän olisi sellaista halunnut olla näkemättä. Sanon, että kyllä me kaikki mummia tarvitsemme. Sanon, että jumpparikin sanoi viimeksi, ettei äidillä ole toista noin hyväkuntoista ikätoveria hänen jumpattavanaan.

En voi sanoa, että katso kuinka kaikki ystäväsi ovat jo nukkuneet pois, on vain Aino, joka on paljon sinua nuorempi ja Elvi, joka on jo kovin sairas. En voi sanoa, että kaikkihan me aikanaan nukumme pois, jotkut liiankin aikaisin. En halua synkistellä yhtään enempää äidin synkistelyjen lomaan.

Haluaisin sanoa, että äiti olet meille arvokas, rakas. Mutta siinä vaiheessa tuntuu, että äidin mieli on niin lukossa, ettei mikään puheleminen tunnu hänelle mieluisalta. Se on varmasti pelkoakin kuoleman kohtaamisesta, uskoisin.

Kauppalista tuli kutienkin tehtyä, ja ehkä jotain yrityksestäni saada äiti tuntemaan olonsa tarpeelliselta, onnistuikin. Kohta keitettiin kahvit ja syötiin rinkelit.

Sitten illansuussa valmistauduin avantosaunalle. Äiti muistuttaa tapansa mukaan olemaan varovainen. Jo tässä myrskyssä kuoli joku liikenteessä. Ja tiet ovat niin liukkaat, näkeekö siellä mitään. Pitääkö sinne mennä. Ennakoin nämä varoitukset ja helpottaakseni äidin huolta, sanoin, että naapurin mies vie meidät. Hassua, se auttoi. Ilmeisesti mies ajaa autoa taitavammin huonolla kelillä. Koko viime vuoden sain vakuutella, että avantosauna on turvallinen, terveellinen, sosiaalinen ja ennenkaikkea rentouttava. Nyt äiti on avantosaunalla käynnin hyväksynyt.