Ihan tunnen pienen pikkukarhun sylissäni, kun ajattelenkin. Kolme kuukautta intensiivistä yhdessäoloa jatkuu vielä tunteena, että olemme lähekkain, vierekkäin. Vaikka välimatkamme nyt on pitkä, uskon että yhteys säilyy. Ja, olihan kolme kuukautta kerralla paljon enemmän kuin jos olisin mummona vaikka Lappeenrannassa ja näkisin ensimmäistä lapsenlasta päivän, kaksi tai muutaman tunnin kerralla.
Nyt uskon kaikkiin mummojuttuihin; miten hurmaava ja suuri kokemus on saada lapsenlapsi. Mieleen aina piipahtavat ne, joille sellaista ei ole suotu, olihan kaksosten tulo omalla kohdallanikin onnellinen yllätys. Mutta ovathan minulle rakkaita veljeni lapsenlapset, ja pakistanilaisen tuttavaperheeni lapset. Ja monet pikkuiset varmasti kaipaisivat sijaismummoja ja pappoja, sellaiset, joiden isovanhemmat eivät enää ole elossa. Sijaisummoille ja papoille olisi kyllä tarvetta! Muistellaan vaikka nyt tilannetta, aikaa, jolloin isovanhemmat asuivat saman katon alla. Minullekin mummoni tuli hyvin läheiseksi ja tunnen vahvaa yhteyttä Eeva Maria mummooni yhä. Joskus aikaisemmin olen kirjoittanut mummosta tänne blogiini. Nyt vanhemmat ja lapset asuvat kerrostalossa ja käyvät mummoaan katsomassa harvemmin, monissa tapauksissa ja mummot ja papat jäävät etäisemmiksi kuin ennenvanhaan.
Pikkuinen Zoe syntyi keskosena niinkuin äitinsä. Kaikessa siinä on se pienenpieni elämänlanka tiukalla. Siksi ehkä tunne on herkempi. Tuossa tuo nyt on, pieni karhunpentu Zoe, joka päivä kasvaa ja kehittyy mummon silmien edessä! Ilahduin jokaisesta uudesta äännähdyksestä, kiekaisusta, pienen pään liikkeiden määrätietoisuudesta, uudenlaisesta katseesta, joka jo kiinnittyi mummoon, tai Max-koiraan. Ilahduin pienestä kädestä, joka tarrasi mummon kaulaketjuun, tai tyytyväisestä hyrinästä, kun vaippa oli vaihdettu kuivaan. Niin, muistelen kaksosten ensimmäistä vuotta; ei siinä tohinassa ehtinyt jokaista kehitysvaihetta ja ilmettä niin tarkasti ihmettelemään, kun edessä oli 18 maitopullon valmistaminen seuraavalle päivälle ja muutenkin pienten keskosten hoito oli tiivistä käsityötä.
Ilahduin kävelystä, kun rattaissa Zoe protestoi mummon liian hiljaista vauhtia, sitten nukahti. Ilahduin suuresti, kun pikkukarhu kierähti vatsaltaan selälleen kolmekuukautiselle uudella taidollaan. Nämä kaikki tulevat mieleeni, kun täällä nyt kaukana seuraan uusia asioita skypen välityksellä ja iloitsen kaikista uusista asioista, joita äiti kertoo, niinkuin kiinnostuksen leluihin ja niiden tavoittelemisen. Viime kerralla Zoe ihan kirkui ilosta kun jutteli kanssani skypessä, ihan ilakoi! Ja sitten yhtäkkiä tuli pieni kiukku, sitten suurempi: nyt äiti olisi nälkä!
Eilen naistensaunalla saunakaverini halusivat jakaa kokemukseni; kuinka ollakaan kolmen tunnin saunomisen aikana kävimme sellaisen tuttikeskustelun, että siinä ei jäänyt yhtään asian pientäkään vivahdetta huomioimatta! Ja tietysti kertasimme kaikkien mummojen mummottelutilanteet!
Jääpeittoon valmis Saimaa kyllä houkutteli saunomisen välillä. Vesi oli jo avantokylmää.Tunsin olevani kotona jälleen! Tottakai tämä sosiaalinen puoli saunomisilloissa on toinen ihana syy ajaa Myllysaareen. Käyn välillä pelkästään avannolla päiväsaikaan, joskus siellä sattuu olemaan muitakin uimareita, mutta sen käynnin kokee kyllä pelkästään terveyspulahdukseksi!
kuvat otettu 10.10.2011 Dandenongin retkellä Olindassa, muutama päivä ennen lentoani takaisin Suomeen
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti