Pelkään, itken, unelmoin , olen onnellinen

Mikä on varhaisin muistoni?
Olin 2,5-vuotias kun vierailimme maatalossa Rautavaaralla. Muistan talon pohjapiirustuksenkin ja talon sijainnin tien suhteen. Äitini väitti, etten ollut mukana tuolla visiitillä. Tarkistimme juuri tuon pohjapiirustuksen perusteella, että olin todellakin ollut mukana. Emme koskaan ole käyneet siinä Rautavaaran talossa sen jälkeen, joten muisto todella on noin varhainen. Minusta se on ihan selvä muisto, kuin elokuva aivoissani, jonka voin laittaa pyörimään. Juttu oli ne tytöt ja juokseminen pihalla.

Voisin myös väittää, että äitini melkein kaatui liukastuttuaan vauva sylissään lähtiessään kotiin synnytyslaitokselta. Tuo vauva olin minä. Ilmeisesti lapsuudessani tuosta tapahtumasta on kerrottu niin kuvailevasti, että uskon niin nähneenikin! Mutta en väitä. Tai, kuka tietää, sillä vauvat eivät pysty kertomaan asioista muutaman päivän vanhana, mutta tapahtuma saattaakin jäädä aivoihin putkahtaakseen sieltä sopivan ärsykkeen myötä.

Mitä minulla on aina mukana?
Astmapiippu on yleensä taskussa, vaikka en ole yli vuoteen tarvinnutkaan sitä. Arvelisin, että astma on sinne avantoon jäänyt viime talvena.

Mitä piirrettä en siedä itsessäni?
On paljonkin piirteitä, jotka ovat hyviä monissa tilanteissa, mutta keljuja toisissa. Kokonaan sietämätöntä? Ehkä nopea hiiltymiseni.

Mistä saavutuksesta olen ylpeä?
Opin urdun kielen alkeista alkaen reilusti nelikymppisenä ja jatkan sen oppimista vieläkin niin että olen ollut oikeuslaitoksen tulkkinakin.

Mikä on pahin pelkoni?
Äkkiä, ei mikään. No joo, olen  klaustrofobinen. Lapsena en mennyt edes hetekan alle piiloon, saati komeroon. Sen takia en pidä hisseista, paitsi niistä vanhanaikaisista, joissa on avonaiset ristikkohaitariovet.  Saman pelkoon liittyvät tunnelit, ja varsinkin luolat. Helsinki-Turku tunnelit ovat helppoja, mutta esimerkiksi Alppien tunnelit kammottavia. Sydän takoo tuhatta ja sataa, jos esimerkiksi en heti saa lentokoneen vessan ovea auki ja jätänkin sen laittamatta lukkoon, jos menen jonossa koneen vessaan, sillä silloin kukaan ei tule ovelle, koska odottavat sen takana vuoroaan. Ajatuskin noihin pieniin kopperoihin jäämisestä kauhistuttaa. Miksi lentokoneiden vessojen ovat ovat kuin jostain avaruusvankilasta?

Mikä on ikuisuusprojektini?
Laihdutus. Nyt siis menossa VHH dieetti, toinen viikko, kilo pudonnut. Tosin vasta parina päivänä olen hiffannut sen idean oikein, toivottavasti. Ja mitä enemmän puhun dieetistäni, sitä paremmin saatan pystyä noudattamaan sitä. Tällä kertaa.

Mikä saa minut itkemään?
Lapsieni onni tai sen puute.
Mitä haluaisin muuttaa itsessäni?
Toivoisin saavani paksut pitkät hiukset ja olla lopun elämääni hoikempi. Toivoisin, etten koskaan hermostuisi vanhan äitini joskus käsittämättömiin vaatimuksiin ja käsityksiinkin. Toivoisin, että osaisin rajata tekemisiäni minulle ja läheisilleni tärkeimpiin asioihin, sillä joinain hetkinä havahdun  ajan rajallisuuteen suhteessa elämän maksimaaliseen pituuteen ja sen sattumanvaraisuuteen.
Milloin tunsin viimeksi suurta onnea?
Kun kuopukseni matkasi opiskellakseen unelma-ammatissaan. Vanhimmaiseni on jo saanut napakat juuret omaansa.